Puoli vuotta sitten blogini hiljeni täysin. Ensimmäiset 3 kk meni pohtiessa jopa koko roskan poistamista, ja viimeisimmät 3 kk puolestaan odotellessa sitä, milloin pystyisin taas kirjoittamaan.
Pitkä aika - ja pohdinta.
Miksi näin sitten kävi?
Jo jonkun aikaa elämäni on ollut yhtä muutosta ja myllerrystä. Aloitin tämän blogin - ja itse asiassa koko feenikslinnun matkan - ulkopuolelta ja päädyin matkustamaan lähestulkoon universumin toiselle laidalle ja takaisin, sukeltamaan syvälle itseeni. Ulkoinen muutos oli pelottavankin helppo tähän loppumatkaan verrattuna, ja nyt itse asiassa ymmärrän, miksi monelle se on se elämänmuutos joka toteutetaan: se ei satu. Se ei pelota. Se ei revi rikki ja pakota näkemään niihin perimmäisimpiin ja vaikeimpiin kysymyksiin.
Tässä vaiheessa tuntuu, että nähdessäni miten helppo tuo ensimmäinen muutos lopulta olikaan, aloin havaita itsessäni ja ympäristössäni sellaisia epäkohtia ja ihmisiä, jotka saivat minut voimaan henkisesti huonosti, olemaan liian itsekriittinen, tuomitseva ja saamaton. Syyttelemään muita asioista, joita en näennäisesti voinut muka muuttaa. Sitten kun tajusin, että kyse ei ole itse asiassa olekaan muista ihmisistä tai ympäröivästä tilanteesta ylipäätään, vaan minusta itsestäni ja omista reaktioistani niihin, aloin tietoisesti karsimaan näitä negatiivisuuden lähteitä elämästäni. Yksi kerrallaan. Etsien jotain muuta. Jotain uutta ja inspiroivaa, jotain positiivista. Jotain josta ammentaa voimaa ja kauneutta.
Tietämättä tarkkaan mihin asti kaikki johtaisi.
Monta askelta ja askelmaa, yksi kerrallaan, keräten rohkeutta siihen viimeiseen hyppyyn. Oppien luottamaan omiin siipiin ja valintoihini, omiin arvoihini ja siihen, millainen ihminen tiesin sisimmässäni olevani. Luottaen siihen, että unelma kantaa.
Ja se viimeinen askel on nyt otettu, se jonka pelkäsin kaatavan sekä blogini että koko elämäni... Avioero.
Vaikka se teki (ja tekee edelleen) kipeää, ja opettelemme nyt koko porukka uutta elämää ja elämäntilannetta, niin tiedän jo nyt tämän olleen oikea ratkaisu. Ex-miestäni arvostan ja kunnioitan edelleen lasteni isänä, mutta perheenä jotain puuttui. Itsekästä tai ei, mutta sanon sen nyt tässä ääneen: se jokin joka puuttui olin minä itse. Minun iloni ja onnellisuuteni. Minä minuna itsenäni, sellaisena ihmisenä joksi olin kasvanut. Olin perheessämme enää jotain sellaista mitä minun oletettiin ja odotettiin olevan, en sitä mitä sisimmässäni olin.
Aika pelottava havainto. Sellainen joka repii aika lailla sielua, itsetunnosta ja elämänilosta puhumattakaan.
Mitä siis nyt? Oma pieni asunto lähellä lapsia, opiskellen ammattiin jota tiedän jo nyt rakastavani ja arvostavani. Tai no, itse asiassa kahteenkin ammattiin, jos ja kun näyttää siltä, että myös unelmani joogaopettajan työstä kantaa. Suuri kiitos niille kahdelle ihmiselle, jotka rohkaisivat minua lähtemään näihin molempiin suuntiin, itse asiassa kannustaen lähes samoilla sanoilla - "olisit hyvä siinä". Toivottavasti olen luottamuksenne arvoinen <3
Pienin askelin ja nöyränä eteenpäin. Sitä miten tämän blogin tarina jatkuu, en osaa vielä sanoa, siksi kysynkin teiltä: vieläkö TE jaksatte olla mukanani tällä elämänmittaisella matkalla?
