lauantai 6. kesäkuuta 2015

Tuhkasta nousee uusi minä

Blogissani on taas viime aikoina ollut hiljaista, ja siihen on ollut syynsä. Nyt on ehkä aika jo avata hiljaisuuden verhoa ja todeta, että juuri tänään sen nimi on enemmän kuin osuva... Feenikslinnun on aika syntyä uudelleen.


Olen jo pitkään muokannut elämääni suuntaan, jossa pääsen olemaan enemmän minä. Aloitin tieni fyysisestä muutoksesta, ja polku on vienyt koko ajan enemmän kohti itseäni, sitä joka olen kaiken sisäpuolella. Vaikka en sitä alkuun sellaiseksi lainkaan suunnitellut, ajattelin vain ottavani viimeinkin itseäni niskasta kiinni ja tekeväni jotain sellaista, mihin minulla on oikeus.

Matkan varrella olen hikoillut hullun lailla, manannut sitä miten vaikeaa ihmisen voi olla tehdä niin yksinkertaista asiaa kuin syödä hyvin, haastanut jatkuvasti itseäni kurkottamaan pidemmälle ja päästämään irti. Samalla olen alkanut pikkuhiljaa karsimaan ympärilläni vellonutta negatiivista energiaa, luopunut sekä tahattomasti että tarkoituksella sellaisista ihmisistä ja asioista, joiden en enää ole kokenut vievän minua eteenpäin. Olen etsinyt ja odottanut jotain uutta, joka ohjaisi minua kohti seuraavaa askelta. Niin fyysisesti kuin henkiselläkin tasolla. Tämä kaikki on vienyt minulta pois paitsi paljon huonoja asioita, myös jotain sellaista jota oikeasti rakastin ja vieläpä täydestä sydämestäni.

Muutos on ollut helpottavaa. Ja samalla se on tehnyt - ja tekee - ihan helvetin kipeää. Tähän päästäkseni minun on pitänyt tunnustaa itselleni etten tiedä itsestäni juuri mitään, että pelkään asioita joita en edes tajunnut pelkääväni, ja että sen pelon takia olen jumittunut siihen missä olen nyt... Olen tieten tahtoen, peloistani piittaamatta, purkanut kaikki suojamuurit sisältäni, ja samalla koko ajan pelännyt itseni puolesta. Kaivanut vanhoja aukiolevia haavoja esiin, jotta ne voisivat alkaa parantua ja jotta minusta tulisi jälleen kokonainen.

Se mitä olen oppinut on, että aika ei suinkaan paranna haavoja. Ne voi parantaa vain antamalla kaiken sen tuskan ja pahan olon tulla ja kulua loppuun, kunnes jäljellä on enää vain tyhjää. Ne pitää polttaa umpeen, antaa kivun tulen viedä ne mennessään. Ja kun tuli on palanut loppuun, jää tuhkaa. Siitä on hyvä alkaa rakentamaan itseään uudestaan, pala palalta, piilottamatta enää mitään itsestään. Syntyä uudelleen kuin feenikslintu, todellisena itsenään.

Ja tiedättekö? On uskomattoman helpottavaa huomata, miten nopeasti kaikki alkaa parantua - suurin haaste koko prosessissa on ollut antaa kaiken tapahtua. Päästää se sisään ja nähdä, miten pienestä kytevästä liekistä kasvaa suunnaton roihu, joka tuntuu polttavan hetkessä koko minuuden poroksi. Ja miten poskille hiljaa vierivät kyyneleet sammuttavat viimeisetkin liekit jättäen jälkeensä hetkeksi pelkän pimeyden. Sitten, aivan kuin salaa, jossain olkasi takana pilkahtaa pieni valonsäde, se, jonka olemassaoloa et todennäköisesti olisi huomannut ellet olisi antanut kaiken tapahtua.

Sinne minä nyt suuntaan, yhden pienen yksinäisen tähden perään. Ehkä sen läheltä löytyy joskus toinenkin, ja kolmas - kokonainen uusi universumi, sellainen, jossa minä saan olla todellinen itseni.