Pyörremyrskyn jälkeen

Jokohan sitä uskaltaisi vetää vuoden 2016 yhteen...?

Se näyttää nimittäin jotakuinkin tältä:

I guess we're not in Kansas anymore, Toto...

Ei olla Kansasissa, ei todellakaan. Melkoista myllerrystä ollut - uusi ammatti (tai oikeastaan kaksi), avioero, muutto omaan asuntoon, täysipäi(väi)seksi yrittäjäksi ryhtyminen... Alkaa heikompaa jo huimata, ja kyllähän sitä tässä väkisinkin miettii, että jos 2016 oli täynnä tuulta ja tuiverrusta, niin mitä mahtaa vuosi 2017 tuoda tullessaan?!

Vaikka isoimmat askeleet oli loppukesästä jo otettu, niin vielä alkusyksystä epäröin, pohdin ja huolehdin. Miten pystyn tähän? Mitä sitten kun vuodenvaihde koittaa ja kaiken pitäisi olla valmista, tämä vuoden alussa aloitettu polku kuljettuna loppuun? Älkää ymmärtäkö väärin - elannon hankinta ei koskaan ollut huolenaiheena, vaan pikemminkin se, mihin tästä suunnata. Mitä seuraavana tehdä elämälläni?

Kunnes universumi taas pyöräytti isoa pyörää ja kaikki selkeni. Sen suurempia yrittämättä ja ponnistelematta. Pysähtymällä ja kuuntelemalla, olemalla kärsivällinen.

Ja kuin taikaiskusta ensi vuosi - ja koko tulevaisuus - on järjestetty, katettu valmiiksi eteeni. Voisin toki kirjoitella tähän pitkän litanian asioita, joita tiedän jo nyt ensi vuoden tuovan tullessaan (olin niitä jo itse asiassa tähän listannutkin, mutta pyyhin ne pois).

Miksikö?

Koska nyt pyörremyrskyn viimenkin laannuttua havaitsin, että kyllä, olen yksin. Mutten yksinäinen - löysin sen keskeltä itseni, kateissa olleen hymyni ja - tämän hetken. Taidon elää tässä ja nyt <3 .

Elämänmittaisella matkalla

Puoli vuotta sitten blogini hiljeni täysin. Ensimmäiset 3 kk meni pohtiessa jopa koko roskan poistamista, ja viimeisimmät 3 kk puolestaan odotellessa sitä, milloin pystyisin taas kirjoittamaan.

Pitkä aika - ja pohdinta.

Miksi näin sitten kävi?

Jo jonkun aikaa elämäni on ollut yhtä muutosta ja myllerrystä. Aloitin tämän blogin - ja itse asiassa koko feenikslinnun matkan - ulkopuolelta ja päädyin matkustamaan lähestulkoon universumin toiselle laidalle ja takaisin, sukeltamaan syvälle itseeni. Ulkoinen muutos oli pelottavankin helppo tähän loppumatkaan verrattuna, ja nyt itse asiassa ymmärrän, miksi monelle se on se elämänmuutos joka toteutetaan: se ei satu. Se ei pelota. Se ei revi rikki ja pakota näkemään niihin perimmäisimpiin ja vaikeimpiin kysymyksiin.

Tässä vaiheessa tuntuu, että nähdessäni miten helppo tuo ensimmäinen muutos lopulta olikaan, aloin havaita itsessäni ja ympäristössäni sellaisia epäkohtia ja ihmisiä, jotka saivat minut voimaan henkisesti huonosti, olemaan liian itsekriittinen, tuomitseva ja saamaton. Syyttelemään muita asioista, joita en näennäisesti voinut muka muuttaa. Sitten kun tajusin, että kyse ei ole itse asiassa olekaan muista ihmisistä tai ympäröivästä tilanteesta ylipäätään, vaan minusta itsestäni ja omista reaktioistani niihin, aloin tietoisesti karsimaan näitä negatiivisuuden lähteitä elämästäni. Yksi kerrallaan. Etsien jotain muuta. Jotain uutta ja inspiroivaa, jotain positiivista. Jotain josta ammentaa voimaa ja kauneutta.

Tietämättä tarkkaan mihin asti kaikki johtaisi.

Monta askelta ja askelmaa, yksi kerrallaan, keräten rohkeutta siihen viimeiseen hyppyyn. Oppien luottamaan omiin siipiin ja valintoihini, omiin arvoihini ja siihen, millainen ihminen tiesin sisimmässäni olevani. Luottaen siihen, että unelma kantaa. 

Ja se viimeinen askel on nyt otettu, se jonka pelkäsin kaatavan sekä blogini että koko elämäni... Avioero. 

Vaikka se teki (ja tekee edelleen) kipeää, ja opettelemme nyt koko porukka uutta elämää ja elämäntilannetta, niin tiedän jo nyt tämän olleen oikea ratkaisu. Ex-miestäni arvostan ja kunnioitan edelleen lasteni isänä, mutta perheenä jotain puuttui. Itsekästä tai ei, mutta sanon sen nyt tässä ääneen: se jokin joka puuttui olin minä itse. Minun iloni ja onnellisuuteni. Minä minuna itsenäni, sellaisena ihmisenä joksi olin kasvanut. Olin perheessämme enää jotain sellaista mitä minun oletettiin ja odotettiin olevan, en sitä mitä sisimmässäni olin. 

Aika pelottava havainto. Sellainen joka repii aika lailla sielua, itsetunnosta ja elämänilosta puhumattakaan.

Mitä siis nyt? Oma pieni asunto lähellä lapsia, opiskellen ammattiin jota tiedän jo nyt rakastavani ja arvostavani. Tai no, itse asiassa kahteenkin ammattiin, jos ja kun näyttää siltä, että myös unelmani joogaopettajan työstä kantaa. Suuri kiitos niille kahdelle ihmiselle, jotka rohkaisivat minua lähtemään näihin molempiin suuntiin, itse asiassa kannustaen lähes samoilla sanoilla - "olisit hyvä siinä". Toivottavasti olen luottamuksenne arvoinen <3

Pienin askelin ja nöyränä eteenpäin. Sitä miten tämän blogin tarina jatkuu, en osaa vielä sanoa, siksi kysynkin teiltä: vieläkö TE jaksatte olla mukanani tällä elämänmittaisella matkalla?

Friday the 13th

Pahaenteinen otsikko?

Kaikkea muuta, itse asiassa. Mutta aloitetaan alusta. 

Eli jo pidemmän aikaa olen tuntenut, että kaiken jo tapahtuneen päälle jotain isoa on VIELÄKIN tulossa. Kokonaisuudessaan viimeinen puolitoista vuotta on ollut sellaista kasvun ja muutoksen aikaa, että toivoin sen kaiken olevan jo takana. Ensimmäiset muutokset johtivat seuraavaan ja siitä seuraavaan, eikä vauhti tuntunut lainkaan hidastuvan. En mene nyt kaikkiin yksityiskohtiin, mutta aika pimeässä paikassa tuli vierailtua kerran jos toisenkin. Eijeijei, en siis tarkoita mitään pahemmanlaatuista masennusta tms, mutta sanotaanko näin, että jouduin käymään itsestäni läpi asioita, joita en oikeastaan tiennyt olevan olemassakaan. Pikkuhiljaa, ajan myötä, opin näkemään valonpilkahduksia ja ymmärsin, että se mitä seuraavaksi on tapahduttava, on oleva aikamoinen hyppy kuilun reunalta tuntemattomaan. Ilman siipiä.

Ja nyt. Monien pienten toivonkipinöiden ja isojenkin pettymysten jälkeen uskonloikkani suunta selvisi - kuin vahingossa. Sellaisesta suunnasta, jota joskus olin puolileikilläni pohtinut, mutta josta vaihdoin muutaman leikillisen ajatuksen Annin (ihana, rakas ystäväni, kiitos taas kerran <3 ) kanssa. Pari päivää tuon jälkeen, maanantaina ruokatunnilla, kirjoitin pari ratkaisevaa sanaa tietokoneelle. Naps naps, kliks. Ei tästä kuitenkaan mitään tule. 

Tuli siitä. Isosti. Sain soiton vielä samana iltana, jotta tulepas käymään täällä. No toki! Parille ystävälle oli tästä tietty pakko kertoa, vaikka en uskaltanut enää edes toivoa - onneksi nämä ihanat ystäväni jaksoivat, ja saivat valettua minuun uskoa, että tämä on SE JUTTU. 

Torstai-ilta. Lapset hoidosta kotiin ja nokka kohti tuntematonta... Isommin kuin uskottekaan. 

Ja sitten se perjantai, 13. päivä. Aivan. Varmaan jo arvaattekin. Ilmoitin esimiehelleni irtisanoutuvani työstäni. Minä, joka en yleensä jätä mitään kesken. 

Nyt sen teen, koska minulla on unelma. Joka on käymässä toteen.

Taisin - aivan vahingossa - löytää siipeni <3 .

Once in a lifetime

"Hieman" erilainen postaus luvassa tällä kertaa... Niin moni pyysi kertomaan tästä kokemuksesta enemmänkin, että teen sen nyt näin blogin kautta enkä vain Facebookissa. Tässä se siis tulee, päivän aiheena

KANTASOLULUOVUTUS

Liityin siis kantasolurekisteriin pitkällisen jahkaamisen jälkeen tänä keväänä. Itse asiassa muistelin muutama päivä sitten ihan ensimmäistä kertaa, kun liittyminen oli mielessäni - 20 vuotta sitten. Silloin puhuin asiasta äitini kanssa, ja hän sai minut puhuttua unohtamaan koko jutun sanomalla, että "se sattuu" ja "ne käyttää neuloja". Eihän sitä yksi neula/veri/kipukammoinen teini muuta suostuttelua tarvinut... No, tiedä sitten miksi juuri tänä keväänä asia palasi mieleen, mutta päädyin tilaamaan SPRn sivuilta liittymispaketin, joka sekin notkui pöydänkulmalla odottamassa palautusta luvattoman kauan. Yksi hämärä aamu sen sitten täytin asianmukaisesti (silloin vielä sylkinäyte, nykyään näyte otetaan posken sisäpinnalta pumpulipuikolla) ja pistin postiin. Enkä todellakaan odottanut sen kummempaa vastausta sieltä.

Kunnes eräänä kesäkuun päivänä postiluukusta kolahti kirje.

Kutsu verikokeeseen. Tällä kertaa neulakammo ei käynyt mielessänikään, vaan tutustuin huolellisesti kirjeen sisältöön ja soitin rekisterin puhelinnumeroon heti seuraavana päivänä. Puhelun aikana tehtiin kysely, jossa kartoitettiin hieman terveyttäni ja taustojani. Sitten sovittiin aika ja paikka verikokeeseen parin viikon päähän. Ohjeistus oli, että jos todetaan sopivaksi niin tulee soitto, muutoin tulee kirje. Aikajana kuukaudesta neljään. Asia pihvi.

Verikokeessa ei sitten sen kummempia tapahtunut, 6 putkea verta otettiin ja alettiin odottelemaan tuloksia. Ja tulihan niitä. Muistan seisoskelleeni elokuun puolivälin tienoilla töissä omassa toimistossa juttelemassa huonekaverin kanssa, kun tuntemattomasta numerosta soitettiin. Vastasin, ja kun kuulin mistä soitto tulee, aloin vaistomaisesti etsiä tuolia takapuoleni alle... Eli minut oli todettu testatuista sopivimmaksi luovuttajaksi (lukumäärää en tiedä montako testattiin, onko sillä loppupeleissä edes merkitystä - ei kai). Ja nyt sitten tiedusteltiin, vieläkö olen halukas jatkamaan. No, eikös tässä sitä varten siihen koko rekisteriin liitytty...? Eli vastaus oli kyllä. Siitä alkoikin sitten hommat edetä nopealla aikataululla. Ensin luvassa täydellinen terveystarkastus Meilahdessa riippumattoman lääkärin (joka siis valvoi minun etujani, ei luovutuksen saajan) toimesta. Sinne syyskuun alkupuolella. 

Etsiskelin tässä kohtaa netistä paljon tietoa tulevasta, ja löysinkin yhden hienon blogikirjoituksen kantasolujen luovutuksesta verenkierrosta. Koska luuytimen luovutuksesta en löytänyt oikein mitään selvällä suomen kielellä, niin päätin dokumentoida tämän toisen vaihtoehdon omalta osaltani - tiesin nimittäin heti alusta alkaen, että omalla kohdallani kyseeseen tulisi vain tämä jälkimmäinen vaihtoehto. 

Tässä kohtaa tunnustan pelänneeni hieman, sillä kaikki se, mistä äitini oli minulle aiemmin puhunut, oli käymässä toteen... Hetkeäkään en kuitenkaan suostunut epäröimään, sillä tässä viimeisen vuoden aikana olen jo oppinut edelläolevan kuvan mukaisesti kävelemään suoraan pelkojani kohti. Jos niitä aina vain pakenee, ei koskaan ole tarpeeksi rohkea kokemaan sitä mikä niiden takaa paljastuu. Peloista vapautuu vain kohtaamalla ne...

Siispä. Meilahteen tarkastukseen. 21 putkea verta, EKG, keuhkokuva ja lääkärin haastattelu ja tarkastus. Kaikki ok. Luovutuspäiväkin oli lyöty jo lukkoon, eli jos verikokeissa ei olisi mitään niin syyskuun lopussa olisi h-hetki. Tunnustan jännittäneeni verikokeiden tuloksia hieman, mutta kun nekin tulivat puhtaina takaisin - se oli aika mieletön hetki. Tajuta, että on oikeasti menossa antamaan itsestään osan, jotta joku toinen saisi jatkoaikaa elämälle. 

Lapsille kertominen olikin sitten vähän haastavampaa. Hetken aikaa he olivat huolissaan siitä, sattuisiko minuun, ja rehellinen kun halusin olla, niin kerroin totuuden. Sattuu varmaan vähän, mutta että se menee kyllä ohi. Ja mikä ihaninta, he ymmärsivät (kun sopivasti asian selitti) miksi tähän koko juttuun olin lähdössä mukaan. Laura tiivisti koko asian hienosti yhteen lauseeseen:"että hän voi sitten jatkossakin halata ja rakastaa muita". Minun viisas pieni lapseni <3 juuri näin...

Viimeinkin - itse luovutus. Suuntasin Meilahteen kello kymmeneksi aamulla, luovutusta edeltävänä päivänä. Osastolle saavuttuani ensimmäisenä verikokeet, ja sitten odottelua. Olisin saanut liikkua sairaalan alueella vapaasti, mutta totesin, että minulla on tarpeeksi tekemistä mukana viihtyäkseni ihan vaan siellä omassa huoneessani:

Lisäksi kun sai riittävästi ruokaa ja oli hetken juttuseuraakin, niin mikäs siinä oli ollessa ja odotellessa. Yksi hämmentävä hetki tuli tosin koettua, kun sain nimitunnisteet käteen... Hetken aikaa mietin jo, että mitä mulle ei nyt kerrota, kun sain täsmälleen saman tägin molempiin käsiin - meinaako ne hävittää puolet musta matkan varrella?!

No, ei kuitenkaan. Kyse oli onneksi vain siitä, että joskus leikkurissa joutuvat leikkaamaan tuon tägin kokonaan irti tippaa laittaessaan. Hyvät naurut tosin sain sillä kun koitin pohtia syytä tähän tuplaan!

Eli kaikki valmista seuraavaan aamuun. Illalla viimeisenä vielä sain ohjeen käydä pesulla päästä varpaisiin, ja aamulla sitten hiuksia lukuunottamatta sama. Aamusella hoitaja ajeli myös lantiosta ja alaselästä mahdolliset haituvat pois, niin etteivät sitten haittaa operaatiota. Siinä vaiheessa sujahdin tällaiseen ihanaan sairaalapaitaan, joka (ilman housuja) ei jättäisi paljon arvailujen varaan...

Aamukin on hyvä aloittaa rauhoittavilla, kun olin jo yöllä neljältä herännyt ihan jäätävään nälkään... 

Turha jännitys pois - todellakin! Seuraavana olikin sitten suunta leikkuriin, ja siellä aika pikaiseen unten maille. Onneksi olin polvileikkauksen jäljiltä tietoinen siitä, että nukutus saa minut voimaan pahoin, eli osasin sen kertoa anestesialääkärille, joka lupasi hoitaa asian. No mitä sitten? Seuraava muistikuva on heräämöstä. Ei mainittavia kipuja (!!!), lievää kuvotusta havaittavissa. Molempiin sain samantien lääkitystä, ja olin taas suht ok kaikki yksityiskohdat huomioiden. Aikaa en osaa sanoa kauanko heräämössä olin, mutta jos näin äkkiseltään laskee, niin kahdeksalta vietiin leikkuriin, siellä kuuleman mukaan meni parisen tuntia, ja kahdelta olin taas huoneessa. Olisiko 4h, joista pari unten mailla? 

Ja tosiaan, siinä vaiheessa kun pääsin takaisin huoneeseen olin ollut yli 16h ilman ruokaa, ja ne jotka minut tuntee, tietää että syön suht säännöllisesti ja "riittävästi" - eli olisin voinut syödä siinä vaiheessa hevosen!! Jouduin tosin aluksi tyytymään mehukeittoon ja jogurttiin, joiden jälkeen vedin vielä parin tunnin unet ja heräsin sopivasti päivälliselle. 

Kivut? Yhä edelleenkin ihan siedettäviä, vaikka edellisestä lääkeannoksesta oli kulunut sen verran aikaa, että suurin vaikutus oli jo kadonnut. Jos johonkin pitäisi verrata, niin olo oli kuin olisi käynyt salilla vetämässä pykälää tiukemman pepputreenin tai joogaamassa viikonloppukurssilla tehden paljon vahvoja taaksetaivutuksia. Eli aivan turhaan olin stressannut mahdollisista kivuista - ei niitä juurikaan ollut tai ole tullutkaan. Ja se mitä on tullut, talttuu helposti perus-Buranalla. 

Siinäpä se oikeastaan oli. Koska lähes koko elämänsä ajan kivusta ja veren näkemisestä samantien tipahtanut nainen pystyy tällaisen kokemuksen käymään läpi, niin siihen pystyy ihan jokainen jos vaan päättäväisyyttä riittää. Kipin kapin siis ne, jotka voivat liittyä, mukaan rekisteriin!! Etenkin miehet *krhm krhm*, teitä tarvitaan... Itse ainakin olen valmis käymään kaiken uudestaankin läpi, jos joku minua vielä tarvitsee <3 .

Mitä tästä kaikesta itselleni jää muistoksi? Ensinnäkin sain hienon opetuksen siitä, että riippumatta siitä miten huonosti asiat näyttäisi olevan, oma asenne ratkaisee aivan uskomattoman paljon. Tästä oivalluksesta kiitos sille potilaalle, jonka kanssa jaoin huoneen ensimmäisenä päivänä ja jonka kanssa sain jutella sen hetken. Minun matkani jatkuu tämän oivalluksen kanssa. Lisäbonuksena sain ehkä pari pientä arpea takapuolen päälle (kun niitä suht helposti meikäläiselle jää, pienistäkin haavoista) - niitä kannan ilolla ja ylpeydellä lopun ikääni:

Ja hyvä mieli, tietenkin. Toivon todellakin, että siirre tehoaa vastaanottajalla, ja että hän saa jatkoaikaa elämälleen. Rakkaudella ja avoimin sydämin sen hänelle luovutin, ja uskon, että hän on sen vastaanottanut aivan yhtä suurella rakkaudella. 

Hyppy tulevaisuuteen

Toisin sanoen - iloista uutta vuotta 2015 kaikille!!

Lokakuun 8. päivä näytti olleen edellinen postaus eli hiljaista on pidellyt. Treenit, no jaa, silloin kun on ehtinyt. Elämänmuutos? Puolessavälissä siitä mitä alkuun suunnittelin, eli jotain olen saanut muutettua pysyvästi ja jotain tarvitsee vielä tehdä. Mutta ei siitä sen enempää, ne tulee pikkuhiljaa jos on tullakseen, ja jos ei tule niin sitten kieltäydyn ottamasta enää stressiä asiasta. Sitten kehitetään jotain muuta. Piste.

Hypätään kaiken jargonin yli suoraan tähän hetkeen. Sitä kun voisi jauhaa taas pienen romaanin verran mutta nääh, skipataan se suuremmilta osin ja pistetään taas homma kuriin. Työkiireet alkaa näillä näkymin taas helpottaa tammikuun lopulla, ja kipuilut kropassa alkaa olla muistoja menneeltä vuodelta. Eijeijei, älkää luulkokaan etten olisi nauttinut näistä kiireistä ja kipuiluista, ne on varmasti olleet sellaisia oppitunteja, jotka on taas vaan pitänyt käydä läpi eteenpäin mennäkseen...

Olen päässyt nimittäin matkailemaan uusissa paikoissa ja maissa (Belgia, Ranska, pian myös Espanja), tavannut monia ihania uusia ihmisiä, oppinut paljon uutta parhaista ystävistäni (ja oppinut arvostamaan heitä - jos mahdollista - vieläkin enemmän!!) sekä päässyt haastamaan itseäni asioissa, joita välttelin ennen viimeiseen saakka ja joista nyt nautin enemmän kuin koskaan luulin olevan mahdollista. Lyhyesti lueteltuna: lisää luottamusta, rohkeutta, arvostusta, itsekunnioitusta ja positiivista asennetta. Sekä ehkä ennen kaikkea lupa luottaa omiin tunteisiin ja tuntemuksiin!

Mitäs nyt sitten?

No uusi Alku. Kirjaimellisesti. Vuoden alusta otin päättäväisen niskalenkin joulun aikana kehittämästäni suklaa-addiktiosta, sekä aloin taas syömään ruokaa. Ihan oikeaa sellaista, eikä mitään mättöä. Lisäksi niskalenkkiä tukemaan ilmoittauduin mukaan Kukka Laakson ja Sami Sundvikin Alku -valmennukseen, aloin käydä (jo joulukuussa) taas säännöllisesti salilla, jonne ostin taas pitkän kuukausikortin (voimassa marraskuun puoleenväliin kuluvaa vuotta) sekä alan taas tehdä joogaa ja toivottavasti myös meditointia säännöllisesti. Luulenpa, että tuo Kukan ja Samin valmennustuokio on se jota eniten tarvitsen ja kaipaan, koska joulukuussa pääsi taas ihan konkreettisesti tuntemaan miltä tuntuu kun mättää kehonsa täyteen paskaa... 

Hyvä peukalosääntö, vai mitä ;-) ?

Tästä siis lähtee taas, vuoden aloitusmitat on kirjattu ja treenit käynnissä. Lupaan palata myös raportoimaan säännöllisesti, miten homma taas etenee!

Luopumisen aika

Olettekin ehkä huomanneet, että intoni blogikirjoitteluun on pikkuhiljaa hiipunut. Se ei itse asiassa ole ainoa asia, jonka suhteen iloni ja intohimoni on kadonnut kuin tuhka tuuleen. No, ehkä turhan voimakkaasti sanottu, mutta pointti on se, että en ole saanut siitä enää sitä samaa positiivista latausta arkeeni kuin aiemmin.

Aloitan tarinan hieman kauempaa. Eli kesäloman jälkeen olin - jälleen kerran - siinä harhakuvitelmassa, että aikaa ja energiaa kaiken tekemiseen on rajattomasti. Arki potkaisi kuitenkin päin näköä viimeistään siinä vaiheessa, kun esikoinen aloitti koulun. Siinä missä elokuun 12. päivä oli suuri muutos lapselle, yllättävän iso muutos se oli myös äidille. Koulun alun päälle kun vielä iskettiin liuta sekä omia että lasten ja miehen harrastuksia niin paletti alkoi olla aika sujuvasti sekaisin. Sekä fyysisesti että psyykkisesti. Yksinkertaistettuna - liian paljon meneillään samaan aikaan, liikaa langanpäitä jotka pitäisi sujuvasti solmia yhteen.

Olinko onnellinen? No en. Mutta haluaisin olla. Jotain on siis pakko muuttaa.

Tunnustan miettineeni jo keväällä, että pistän firman pakettiin ennen pitkää, mutta elo-syyskuun aikana päätös pikkuhiljaa vahvistui. Alkuun tähtäsin vuoden loppuun, mutta taas universumi pisti kapuloita rattaisiin ja syyskuussa kävi harvinaisen selväksi, että homma on pistettävä halkipoikkijapinoon NYT. Motivaatio kun katoaa niin se katoaa. Kivaahan se on (tai oli) mutta kun tuntuu että elämä lipuu ohitse ja itse seuraat sitä sivusta käsin, niin pakkohan se on koittaa hypätä virran mukaan. Älkää luulkokaan että päätös oli helppo, mutta se oli alku. Pahempaa oli nimittäin tulossa.

Yksi alituiseen vaivannut päänsärky selätetty. Ja uutta pukkaa. Nimittäin ne harrastukset. Kun isännällä on omat salipäivät, itsellä tietyt päivät varattuna joogaan ja/tai joogaohjaukseen, lapsilla uimakoulu sekä lokakuun alusta yleisurheilukoulu, niin luvassa ei voi olla muuta kuin ongelmia. Varsinkin kun tuntuu että kaikki sattuvat samoille päiville... Tähänastisen elämäni vaikein päätös olikin se, että luovunko omastani - siitä mikä on ollut mukanani jo monta vuotta ja jota tiedän rakastavani yli kaiken - ja annan aikaani lapsilleni, jotka sitä selvästi tarvitsevat tässä kohtaa, vai pidän sitkeästi väkipakolla kiinni omastani. Arvaatteko miten kävi?

En voi väittää etteikö tämä päätös olisi kytenyt mielessäni jo kauemmin, mutta nyt tuntui, että kaikki palaset loksahtavat oikeille paikoilleen jos nyt sen teen. Eijeijei, joogasta en siis kokonaan luovu, mutta ohjauksesta toistaiseksi kyllä. Olen saanut siltä aivan mielettömän paljon - uusia ihania ystäviä, hengenheimolaisia, roppakaupalla positiivista energiaa oppilaiden jooganjälkeisestä hyvästä olosta, ymmärrystä ihmisen fyysisen ja psyykkisen olemuksen yhteydestä, noin muutamia mainitakseni. Tässä kohtaa siis sanoinkuvaamattoman suuret kiitokset kaikille niille, joita minulla on ollut kunnia ohjata. Ehkä vielä jonain päivänä palaan salille noissa saappaissa, mutta nyt palaan itse takaisin oppilaan rooliin. Nöyränä ja kiitollisena siitä mitä sain kanssanne kokea!

Tosiaan tuo viimeinen solmukohta eli joogan ja lasten harrastusten sattuminen samalle päivälle, miten sen ratkaisin? Jälleen kerran se monesti mielessä kytenyt vaihtoehto nosti päätään ja ratkaisi asian lopullisesti: koska illalla ei ole enää aikaa joogata, on pakko ottaa sitä sieltä missä sitä on. Aivan, aamusta. Olen tämän viikon heräillyt hieman aikaisemmin kuin aiemmin (klo 5.30) ja tavoitteena on siirtää herätystä vielä hitusen aiemmaksi, jotta ehdin tehdä hieman pidemmän harjoituksen heti aamutuimaan. Ehkäpä tällä tavalla saan muokattua itselleni rutiininomaisen joogaharjoituksen 4-6 kertaa viikossa? Siihen ainakin tähdätään, se mikä sitten on todellisuus talven kylminä ja pimeinä aamuina jää nähtäväksi. Itse kuitenkin olen suhteellisen luottavainen. Tarvittavat - ja oikeat - päätökset on tehty, nyt on itsestäni kiinni mitä tästä tulevaisuudessa seuraa. Jääkää siis seurailemaan, aion nimittäin jatkossakin jakaa tarinoita matkan varrelta kanssanne!

Onnellisuutta etsimässä

Jaa-a, näytti sitten vierähtäneen kolme kuukautta viime päivityksestä... Hups.

Siinäpä se oikeastaan tulikin, se perimmäinen syy. Eli jossain vaiheessa elämästä tuli taas suorittamista sekä töiden että vapaa-ajan osalta, ja sitä ei enää osannut nauttia hetkistä, siitä asiasta joka loppujen lopuksi on se, josta onni syntyy. Siksipä oli pakko vetää - jo vastaan haraavan kropankin takia - totaalinen täysstoppi hetkeksi. Jätin siis kesäksi a) joogaamisen b) punttitreenin ja c) ruoan kanssa vehtaamisen AIVAN TÄYSIN pois. Kesäloman aloitin viikko juhannuksen jälkeen, ja silloin loppui kaikki - pari ekaa viikkoa meni että nuppi nollaantui ja opin taas nauttimaan "pikkuasioista". Mansikoista, auringonpaisteesta, lasten kanssa kaupassa käymisestä. You get my point.

Kesälomalla oli ihanaa myös ottaa täydellinen irtiotto kotioloihin ja heittäytyä hetkeksi seikkailuun: lähdettiin koko perhe (minä ja isäntä kera 5- ja 6-vuotiaiden lasten) autolomalle. Heinäkuun superkuun noustessa otettiin suunta kohti pohjoista (omalla autolla!) ja mennä tykitettiin ensin Ranuan eläinpuistoon:

Sieltä Pelloon yöksi ja seuraavana aamuna Ruotsin puolelle kohti Kiirunaa ja Norjaa:

(Hitto että tuo paskaläiskä jossain kameran syövereissä harmittaa, mutten jaksa käydä jokaista otosta photoshoppaamaankaan...)

Perinteisesti oltiin varauduttu siihen, että Norjassa on kylmää ja koleaa, ja että max. pari päivää saa nauttia auringosta. Kele että voitiinkin olla hakoteillä tuossa pakkausasiassa - koko hemmetin viikon paistoi aurinko, päivälämpötilat oli luokkaa 25-30 astetta ja meillä pääasiassa pitkähihaisia vaatteita mukana... Puolivälissä reissua jouduttiin ostamaan pyykinpesuainetta, että saatiin ne vähät t-paidat ja shortsit puhtaiksi loppumatkaa varten! Ja hei, IKINÄ en ole aikaisemmin palanut Norjassa, mutta nyt tuli sekin koettua...

Eli perillä oltiin, kaksi vuorokautta matkustettu ja takana noin 1100 km. Not bad, hatunnosto lapsille jotka jaksoivat kiltisti istua autossa. Tosin tätä helpotti se, että alkumatkasta ihmettelivät jotain "muka isoa" ylämäkeä, johon ehdin fiksuna kommentoida nauraen että sitäkö luulevat isoksi, on ihan pikkutöppyrä Norjan mäkiin verrattuna. Kyllähän nuo siinä Kiirunan jälkeen totesivat kun Skandien yli ajeltiin, että oikeassa olin kuulemma ollut!! Ja eivät olleet uskoa silmiään kun näkivät lunta keskellä heinäkuuta...

Pari ihanaa päivää Narvikissa, ja sitten pääkohteeseen - Lofooteille. Kerran ollaan aiemmin siellä käyty, mutta keli ei silloin suosinut ja hypättiin puolimatkassa lauttaan ja tultiin takaisin mantereelle. Tällä kertaa ei sitä ongelmaa ollut, vaan ikkunoista sai katsella koko ajan ulos monttu auki. Kuvat ei tee paikalle oikeutta, mutta tässä makupaloja!

Kaikista mahtavin kokemus reissussa oli kyllä ehdottomasti tuolla Lofooteilla ollut vanha kalastusmaja, jossa oltiin yötä. 1800-luvun lopun maja oli kunnostettu ja modernisoitu, ja vaikka tuo hiukka kallis oli alkuperäiseen budjettiin nähden niin kyllä se oli myös joka sentin arvoinen <3 ...

Lofoottien reissu päätettiin merimatkaan (4h) lautalla yli avomeren. Kyllä tuossa maassa sydän ja sielu lepää...

Viimeisenä päivänä käytiin vielä ihailemassa maailman voimakkainta vuorovesivirtausta Saltstraumenilla Bodön liepeillä. Mukava pikku iltalenkki pikkuneidin kanssa sillan yli ja takaisin... Eikä tuo muuten ole maailman mukavin silta kävellä, kävelytie on noin metrin levyinen ja rekka kun ajaa ohi niin koko silta tärisee. Ei heikkohermoisille siis!

Vaikka isompi tyttö olisi vielä yhden yön halunnutkin olla Norjassa, niin pienemmästä alkoi huomaamaan että kotiin on jo ikävä. Aamulla otettiin suunta taas Ruotsiin ja sieltä Suomeen - yöksi pysähdyttiin vielä Ouluun Edeniin ja pulikoitiin reissuhiet pois kylpylässä. Iltakävely kauniilla Nallikarin biitsillä huipensi koko reissun <3 ...

Kyllä se on tunnustettava, että kotiinkin on kiva palata. Varsinkin kun auto on täynnä karkkia... Suomennos - pakkohan se oli vielä poiketa matkalla Vaajakoskella Pandan tehtaanmyymälässä!!

Loma siis oli ja meni, elokuu alkoi ja motivaatio treenata kasvussa... Ongelma oli vaan yhä edelleen kyynärpää, joka oli jo parempi mutta ei vieläkään kunnossa. Khakka. Joogaan kyllä halusin venyä, lähinnä sen takia että tiesin syksyn kurssien alkavan tuota pikaa. Mutta muutoin lisää lepoa salitreenistä ja syömisistä. Muutoin kuvioissa olikin taas töitä, esikoisen koulujen alku jne. Sitten vähän sairastelua ja viimeinkin tänään se korkattiin: SALIKAUSI!! Jalkatreenit tuli vedettyä taas ihanan Annin kanssa, tästä se taas lähtee!

Tällä kertaa pidetään mielessä myös se, että