Luopumisen aika

Olettekin ehkä huomanneet, että intoni blogikirjoitteluun on pikkuhiljaa hiipunut. Se ei itse asiassa ole ainoa asia, jonka suhteen iloni ja intohimoni on kadonnut kuin tuhka tuuleen. No, ehkä turhan voimakkaasti sanottu, mutta pointti on se, että en ole saanut siitä enää sitä samaa positiivista latausta arkeeni kuin aiemmin.

Aloitan tarinan hieman kauempaa. Eli kesäloman jälkeen olin - jälleen kerran - siinä harhakuvitelmassa, että aikaa ja energiaa kaiken tekemiseen on rajattomasti. Arki potkaisi kuitenkin päin näköä viimeistään siinä vaiheessa, kun esikoinen aloitti koulun. Siinä missä elokuun 12. päivä oli suuri muutos lapselle, yllättävän iso muutos se oli myös äidille. Koulun alun päälle kun vielä iskettiin liuta sekä omia että lasten ja miehen harrastuksia niin paletti alkoi olla aika sujuvasti sekaisin. Sekä fyysisesti että psyykkisesti. Yksinkertaistettuna - liian paljon meneillään samaan aikaan, liikaa langanpäitä jotka pitäisi sujuvasti solmia yhteen.

Olinko onnellinen? No en. Mutta haluaisin olla. Jotain on siis pakko muuttaa.

Tunnustan miettineeni jo keväällä, että pistän firman pakettiin ennen pitkää, mutta elo-syyskuun aikana päätös pikkuhiljaa vahvistui. Alkuun tähtäsin vuoden loppuun, mutta taas universumi pisti kapuloita rattaisiin ja syyskuussa kävi harvinaisen selväksi, että homma on pistettävä halkipoikkijapinoon NYT. Motivaatio kun katoaa niin se katoaa. Kivaahan se on (tai oli) mutta kun tuntuu että elämä lipuu ohitse ja itse seuraat sitä sivusta käsin, niin pakkohan se on koittaa hypätä virran mukaan. Älkää luulkokaan että päätös oli helppo, mutta se oli alku. Pahempaa oli nimittäin tulossa.

Yksi alituiseen vaivannut päänsärky selätetty. Ja uutta pukkaa. Nimittäin ne harrastukset. Kun isännällä on omat salipäivät, itsellä tietyt päivät varattuna joogaan ja/tai joogaohjaukseen, lapsilla uimakoulu sekä lokakuun alusta yleisurheilukoulu, niin luvassa ei voi olla muuta kuin ongelmia. Varsinkin kun tuntuu että kaikki sattuvat samoille päiville... Tähänastisen elämäni vaikein päätös olikin se, että luovunko omastani - siitä mikä on ollut mukanani jo monta vuotta ja jota tiedän rakastavani yli kaiken - ja annan aikaani lapsilleni, jotka sitä selvästi tarvitsevat tässä kohtaa, vai pidän sitkeästi väkipakolla kiinni omastani. Arvaatteko miten kävi?

En voi väittää etteikö tämä päätös olisi kytenyt mielessäni jo kauemmin, mutta nyt tuntui, että kaikki palaset loksahtavat oikeille paikoilleen jos nyt sen teen. Eijeijei, joogasta en siis kokonaan luovu, mutta ohjauksesta toistaiseksi kyllä. Olen saanut siltä aivan mielettömän paljon - uusia ihania ystäviä, hengenheimolaisia, roppakaupalla positiivista energiaa oppilaiden jooganjälkeisestä hyvästä olosta, ymmärrystä ihmisen fyysisen ja psyykkisen olemuksen yhteydestä, noin muutamia mainitakseni. Tässä kohtaa siis sanoinkuvaamattoman suuret kiitokset kaikille niille, joita minulla on ollut kunnia ohjata. Ehkä vielä jonain päivänä palaan salille noissa saappaissa, mutta nyt palaan itse takaisin oppilaan rooliin. Nöyränä ja kiitollisena siitä mitä sain kanssanne kokea!

Tosiaan tuo viimeinen solmukohta eli joogan ja lasten harrastusten sattuminen samalle päivälle, miten sen ratkaisin? Jälleen kerran se monesti mielessä kytenyt vaihtoehto nosti päätään ja ratkaisi asian lopullisesti: koska illalla ei ole enää aikaa joogata, on pakko ottaa sitä sieltä missä sitä on. Aivan, aamusta. Olen tämän viikon heräillyt hieman aikaisemmin kuin aiemmin (klo 5.30) ja tavoitteena on siirtää herätystä vielä hitusen aiemmaksi, jotta ehdin tehdä hieman pidemmän harjoituksen heti aamutuimaan. Ehkäpä tällä tavalla saan muokattua itselleni rutiininomaisen joogaharjoituksen 4-6 kertaa viikossa? Siihen ainakin tähdätään, se mikä sitten on todellisuus talven kylminä ja pimeinä aamuina jää nähtäväksi. Itse kuitenkin olen suhteellisen luottavainen. Tarvittavat - ja oikeat - päätökset on tehty, nyt on itsestäni kiinni mitä tästä tulevaisuudessa seuraa. Jääkää siis seurailemaan, aion nimittäin jatkossakin jakaa tarinoita matkan varrelta kanssanne!