keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Vain taivas rajana

Ai että olenko innoissani?!

Kävin kokeilemassa ensimmäistä kertaa köysikiipeilyä paikallisen kerhon seinällä, ja jos en aiemmin ole tätä sanonut niin nyt sanon - koukku on nielaistu, siimoineen, kohoineen ja vapoineen päivineen...

Ensinnäkin se tunne kun katsot 12 metriä korkeaa seinää edessäsi, jossa katonrajassa siintää se viimeinen ote. Siellä on päivän tavoite. Fiilikset menee laidasta laitaan, "ei hemmetti, mitä mä oon taas tekemässä" -ajatuksesta mielettömään innostukseen - "jess, tonne mä aion kiivetä". Solmut kuntoon, viimeiset ohjeet varmistajalta ja menoksi. Viidessä metrissä sitä kurkkaa alas, kun alhaalta kuuluu kommenttia että nyt sä olisit boulderilla jo huipulla. Ei paha, jatketaan. Kahdeksan, yhdeksän metrin korkeudella alkaa käsiä hapottaa, ei jumalautsi, huippu häämöttää mutta tähänhän mä en vielä pysähdy ja luovuta. Mielessä vilahtaa myös ajatus, että "älä nyt idiootti enää kiipeä, sä olet ihan tarpeeksi korkealla jo, mitäs jos tiput ja ja ja". Ilman aiempaa samanlaista kamppailua pääkopassa ekalla boulderointikerralla, olisin varmasti luovuttanutkin, mutta tällä kertaa pääkopan komento irroittaa ote ja kurkottaa seuraavaan on helpompi toteuttaa. Sivustakatsotsojalta tuo taistelu olisi todennäköisesti jäänyt huomaamatta. Taas mennään, hapottaa hapottaa mutta matka lyhenee, käsien ravistelu helpottaa vähän. Vielä yksi kurotus muutaman ansaitun ärräpään säestyksellä ja hei, viimeisessä otteessa roikutaan!! Ja hui hitto miten korkealla!

Lopuksi vielä kyydin hauskin osuus eli laskeutuminen, se on helppoa äskeisen jälkeen. Alhaalla hymy korvissa ja ansaitut ylävitoset. VITTU TÄÄ ON SIISTIIIII!!!

(... sori...)

Yllättäen ei tullut kuvia nappailtua joten tyydytään tällaiseen yleisjargoniin tällä kertaa. Ensi kerralla lupaan näpsiä muutaman fiilistelykuvankin jo mukaan!!

Ja takaisin asiaan. No mitäs nyt sitten? Siinäkö se oli?

No ei todellakaan. Jonkin aikaa meni, että sain kädet taas pelikuntoon ja ei kun uudestaan köysiin ja seinälle. Nyt seinän vaihto, vielä toisen kerran mennään kaikilla otteilla. Sopii mainiosti. Eikä mielessä enää epäilyksen häivääkään, tuonne mennään ja piste. Ensimmäisestä otteesta alkaen vähän reippaampi tahti, ja tällä kertaa vaivattomasti ylös käytännössä ilman, että kyynärvarret huutaa hoosiannaa. Ja hupsista heijaa alas.

Sanoinko muuten jo että tää on ihan sairaan siistiä?!

Hetki taas palauttelua ja sitten - vielä kerran, kiitos! Nyt osa otteista pois, tällä kertaa parin reitin otteita hyödyntäen niin pitkälle kuin mahdollista. Tunnustan, viimeiseen kolmeen metriin piti hyödyntää paria ylimääräistä otetta, mutta ei haittaa, kolme kertaa ylös saakka. Huisia!


Ja ettei nyt ihan olisi jäänyt harjoitukset vajaaksi, niin vielä hetkeksi caveen boulderoimaan... Mutta hei, siitä lisää sitten ensi postauksessa, nyt on niin mieletön pää pilvissä ja vain taivas on rajana -pössis että ei vaan pysty <3 .

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti