Once in a lifetime

"Hieman" erilainen postaus luvassa tällä kertaa... Niin moni pyysi kertomaan tästä kokemuksesta enemmänkin, että teen sen nyt näin blogin kautta enkä vain Facebookissa. Tässä se siis tulee, päivän aiheena

KANTASOLULUOVUTUS

Liityin siis kantasolurekisteriin pitkällisen jahkaamisen jälkeen tänä keväänä. Itse asiassa muistelin muutama päivä sitten ihan ensimmäistä kertaa, kun liittyminen oli mielessäni - 20 vuotta sitten. Silloin puhuin asiasta äitini kanssa, ja hän sai minut puhuttua unohtamaan koko jutun sanomalla, että "se sattuu" ja "ne käyttää neuloja". Eihän sitä yksi neula/veri/kipukammoinen teini muuta suostuttelua tarvinut... No, tiedä sitten miksi juuri tänä keväänä asia palasi mieleen, mutta päädyin tilaamaan SPRn sivuilta liittymispaketin, joka sekin notkui pöydänkulmalla odottamassa palautusta luvattoman kauan. Yksi hämärä aamu sen sitten täytin asianmukaisesti (silloin vielä sylkinäyte, nykyään näyte otetaan posken sisäpinnalta pumpulipuikolla) ja pistin postiin. Enkä todellakaan odottanut sen kummempaa vastausta sieltä.

Kunnes eräänä kesäkuun päivänä postiluukusta kolahti kirje.

Kutsu verikokeeseen. Tällä kertaa neulakammo ei käynyt mielessänikään, vaan tutustuin huolellisesti kirjeen sisältöön ja soitin rekisterin puhelinnumeroon heti seuraavana päivänä. Puhelun aikana tehtiin kysely, jossa kartoitettiin hieman terveyttäni ja taustojani. Sitten sovittiin aika ja paikka verikokeeseen parin viikon päähän. Ohjeistus oli, että jos todetaan sopivaksi niin tulee soitto, muutoin tulee kirje. Aikajana kuukaudesta neljään. Asia pihvi.

Verikokeessa ei sitten sen kummempia tapahtunut, 6 putkea verta otettiin ja alettiin odottelemaan tuloksia. Ja tulihan niitä. Muistan seisoskelleeni elokuun puolivälin tienoilla töissä omassa toimistossa juttelemassa huonekaverin kanssa, kun tuntemattomasta numerosta soitettiin. Vastasin, ja kun kuulin mistä soitto tulee, aloin vaistomaisesti etsiä tuolia takapuoleni alle... Eli minut oli todettu testatuista sopivimmaksi luovuttajaksi (lukumäärää en tiedä montako testattiin, onko sillä loppupeleissä edes merkitystä - ei kai). Ja nyt sitten tiedusteltiin, vieläkö olen halukas jatkamaan. No, eikös tässä sitä varten siihen koko rekisteriin liitytty...? Eli vastaus oli kyllä. Siitä alkoikin sitten hommat edetä nopealla aikataululla. Ensin luvassa täydellinen terveystarkastus Meilahdessa riippumattoman lääkärin (joka siis valvoi minun etujani, ei luovutuksen saajan) toimesta. Sinne syyskuun alkupuolella. 

Etsiskelin tässä kohtaa netistä paljon tietoa tulevasta, ja löysinkin yhden hienon blogikirjoituksen kantasolujen luovutuksesta verenkierrosta. Koska luuytimen luovutuksesta en löytänyt oikein mitään selvällä suomen kielellä, niin päätin dokumentoida tämän toisen vaihtoehdon omalta osaltani - tiesin nimittäin heti alusta alkaen, että omalla kohdallani kyseeseen tulisi vain tämä jälkimmäinen vaihtoehto. 

Tässä kohtaa tunnustan pelänneeni hieman, sillä kaikki se, mistä äitini oli minulle aiemmin puhunut, oli käymässä toteen... Hetkeäkään en kuitenkaan suostunut epäröimään, sillä tässä viimeisen vuoden aikana olen jo oppinut edelläolevan kuvan mukaisesti kävelemään suoraan pelkojani kohti. Jos niitä aina vain pakenee, ei koskaan ole tarpeeksi rohkea kokemaan sitä mikä niiden takaa paljastuu. Peloista vapautuu vain kohtaamalla ne...

Siispä. Meilahteen tarkastukseen. 21 putkea verta, EKG, keuhkokuva ja lääkärin haastattelu ja tarkastus. Kaikki ok. Luovutuspäiväkin oli lyöty jo lukkoon, eli jos verikokeissa ei olisi mitään niin syyskuun lopussa olisi h-hetki. Tunnustan jännittäneeni verikokeiden tuloksia hieman, mutta kun nekin tulivat puhtaina takaisin - se oli aika mieletön hetki. Tajuta, että on oikeasti menossa antamaan itsestään osan, jotta joku toinen saisi jatkoaikaa elämälle. 

Lapsille kertominen olikin sitten vähän haastavampaa. Hetken aikaa he olivat huolissaan siitä, sattuisiko minuun, ja rehellinen kun halusin olla, niin kerroin totuuden. Sattuu varmaan vähän, mutta että se menee kyllä ohi. Ja mikä ihaninta, he ymmärsivät (kun sopivasti asian selitti) miksi tähän koko juttuun olin lähdössä mukaan. Laura tiivisti koko asian hienosti yhteen lauseeseen:"että hän voi sitten jatkossakin halata ja rakastaa muita". Minun viisas pieni lapseni <3 juuri näin...

Viimeinkin - itse luovutus. Suuntasin Meilahteen kello kymmeneksi aamulla, luovutusta edeltävänä päivänä. Osastolle saavuttuani ensimmäisenä verikokeet, ja sitten odottelua. Olisin saanut liikkua sairaalan alueella vapaasti, mutta totesin, että minulla on tarpeeksi tekemistä mukana viihtyäkseni ihan vaan siellä omassa huoneessani:

Lisäksi kun sai riittävästi ruokaa ja oli hetken juttuseuraakin, niin mikäs siinä oli ollessa ja odotellessa. Yksi hämmentävä hetki tuli tosin koettua, kun sain nimitunnisteet käteen... Hetken aikaa mietin jo, että mitä mulle ei nyt kerrota, kun sain täsmälleen saman tägin molempiin käsiin - meinaako ne hävittää puolet musta matkan varrella?!

No, ei kuitenkaan. Kyse oli onneksi vain siitä, että joskus leikkurissa joutuvat leikkaamaan tuon tägin kokonaan irti tippaa laittaessaan. Hyvät naurut tosin sain sillä kun koitin pohtia syytä tähän tuplaan!

Eli kaikki valmista seuraavaan aamuun. Illalla viimeisenä vielä sain ohjeen käydä pesulla päästä varpaisiin, ja aamulla sitten hiuksia lukuunottamatta sama. Aamusella hoitaja ajeli myös lantiosta ja alaselästä mahdolliset haituvat pois, niin etteivät sitten haittaa operaatiota. Siinä vaiheessa sujahdin tällaiseen ihanaan sairaalapaitaan, joka (ilman housuja) ei jättäisi paljon arvailujen varaan...

Aamukin on hyvä aloittaa rauhoittavilla, kun olin jo yöllä neljältä herännyt ihan jäätävään nälkään... 

Turha jännitys pois - todellakin! Seuraavana olikin sitten suunta leikkuriin, ja siellä aika pikaiseen unten maille. Onneksi olin polvileikkauksen jäljiltä tietoinen siitä, että nukutus saa minut voimaan pahoin, eli osasin sen kertoa anestesialääkärille, joka lupasi hoitaa asian. No mitä sitten? Seuraava muistikuva on heräämöstä. Ei mainittavia kipuja (!!!), lievää kuvotusta havaittavissa. Molempiin sain samantien lääkitystä, ja olin taas suht ok kaikki yksityiskohdat huomioiden. Aikaa en osaa sanoa kauanko heräämössä olin, mutta jos näin äkkiseltään laskee, niin kahdeksalta vietiin leikkuriin, siellä kuuleman mukaan meni parisen tuntia, ja kahdelta olin taas huoneessa. Olisiko 4h, joista pari unten mailla? 

Ja tosiaan, siinä vaiheessa kun pääsin takaisin huoneeseen olin ollut yli 16h ilman ruokaa, ja ne jotka minut tuntee, tietää että syön suht säännöllisesti ja "riittävästi" - eli olisin voinut syödä siinä vaiheessa hevosen!! Jouduin tosin aluksi tyytymään mehukeittoon ja jogurttiin, joiden jälkeen vedin vielä parin tunnin unet ja heräsin sopivasti päivälliselle. 

Kivut? Yhä edelleenkin ihan siedettäviä, vaikka edellisestä lääkeannoksesta oli kulunut sen verran aikaa, että suurin vaikutus oli jo kadonnut. Jos johonkin pitäisi verrata, niin olo oli kuin olisi käynyt salilla vetämässä pykälää tiukemman pepputreenin tai joogaamassa viikonloppukurssilla tehden paljon vahvoja taaksetaivutuksia. Eli aivan turhaan olin stressannut mahdollisista kivuista - ei niitä juurikaan ollut tai ole tullutkaan. Ja se mitä on tullut, talttuu helposti perus-Buranalla. 

Siinäpä se oikeastaan oli. Koska lähes koko elämänsä ajan kivusta ja veren näkemisestä samantien tipahtanut nainen pystyy tällaisen kokemuksen käymään läpi, niin siihen pystyy ihan jokainen jos vaan päättäväisyyttä riittää. Kipin kapin siis ne, jotka voivat liittyä, mukaan rekisteriin!! Etenkin miehet *krhm krhm*, teitä tarvitaan... Itse ainakin olen valmis käymään kaiken uudestaankin läpi, jos joku minua vielä tarvitsee <3 .

Mitä tästä kaikesta itselleni jää muistoksi? Ensinnäkin sain hienon opetuksen siitä, että riippumatta siitä miten huonosti asiat näyttäisi olevan, oma asenne ratkaisee aivan uskomattoman paljon. Tästä oivalluksesta kiitos sille potilaalle, jonka kanssa jaoin huoneen ensimmäisenä päivänä ja jonka kanssa sain jutella sen hetken. Minun matkani jatkuu tämän oivalluksen kanssa. Lisäbonuksena sain ehkä pari pientä arpea takapuolen päälle (kun niitä suht helposti meikäläiselle jää, pienistäkin haavoista) - niitä kannan ilolla ja ylpeydellä lopun ikääni:

Ja hyvä mieli, tietenkin. Toivon todellakin, että siirre tehoaa vastaanottajalla, ja että hän saa jatkoaikaa elämälleen. Rakkaudella ja avoimin sydämin sen hänelle luovutin, ja uskon, että hän on sen vastaanottanut aivan yhtä suurella rakkaudella. 

Vain taivas rajana

Ai että olenko innoissani?!

Kävin kokeilemassa ensimmäistä kertaa köysikiipeilyä paikallisen kerhon seinällä, ja jos en aiemmin ole tätä sanonut niin nyt sanon - koukku on nielaistu, siimoineen, kohoineen ja vapoineen päivineen...

Ensinnäkin se tunne kun katsot 12 metriä korkeaa seinää edessäsi, jossa katonrajassa siintää se viimeinen ote. Siellä on päivän tavoite. Fiilikset menee laidasta laitaan, "ei hemmetti, mitä mä oon taas tekemässä" -ajatuksesta mielettömään innostukseen - "jess, tonne mä aion kiivetä". Solmut kuntoon, viimeiset ohjeet varmistajalta ja menoksi. Viidessä metrissä sitä kurkkaa alas, kun alhaalta kuuluu kommenttia että nyt sä olisit boulderilla jo huipulla. Ei paha, jatketaan. Kahdeksan, yhdeksän metrin korkeudella alkaa käsiä hapottaa, ei jumalautsi, huippu häämöttää mutta tähänhän mä en vielä pysähdy ja luovuta. Mielessä vilahtaa myös ajatus, että "älä nyt idiootti enää kiipeä, sä olet ihan tarpeeksi korkealla jo, mitäs jos tiput ja ja ja". Ilman aiempaa samanlaista kamppailua pääkopassa ekalla boulderointikerralla, olisin varmasti luovuttanutkin, mutta tällä kertaa pääkopan komento irroittaa ote ja kurkottaa seuraavaan on helpompi toteuttaa. Sivustakatsotsojalta tuo taistelu olisi todennäköisesti jäänyt huomaamatta. Taas mennään, hapottaa hapottaa mutta matka lyhenee, käsien ravistelu helpottaa vähän. Vielä yksi kurotus muutaman ansaitun ärräpään säestyksellä ja hei, viimeisessä otteessa roikutaan!! Ja hui hitto miten korkealla!

Lopuksi vielä kyydin hauskin osuus eli laskeutuminen, se on helppoa äskeisen jälkeen. Alhaalla hymy korvissa ja ansaitut ylävitoset. VITTU TÄÄ ON SIISTIIIII!!!

(... sori...)

Yllättäen ei tullut kuvia nappailtua joten tyydytään tällaiseen yleisjargoniin tällä kertaa. Ensi kerralla lupaan näpsiä muutaman fiilistelykuvankin jo mukaan!!

Ja takaisin asiaan. No mitäs nyt sitten? Siinäkö se oli?

No ei todellakaan. Jonkin aikaa meni, että sain kädet taas pelikuntoon ja ei kun uudestaan köysiin ja seinälle. Nyt seinän vaihto, vielä toisen kerran mennään kaikilla otteilla. Sopii mainiosti. Eikä mielessä enää epäilyksen häivääkään, tuonne mennään ja piste. Ensimmäisestä otteesta alkaen vähän reippaampi tahti, ja tällä kertaa vaivattomasti ylös käytännössä ilman, että kyynärvarret huutaa hoosiannaa. Ja hupsista heijaa alas.

Sanoinko muuten jo että tää on ihan sairaan siistiä?!

Hetki taas palauttelua ja sitten - vielä kerran, kiitos! Nyt osa otteista pois, tällä kertaa parin reitin otteita hyödyntäen niin pitkälle kuin mahdollista. Tunnustan, viimeiseen kolmeen metriin piti hyödyntää paria ylimääräistä otetta, mutta ei haittaa, kolme kertaa ylös saakka. Huisia!

Ja ettei nyt ihan olisi jäänyt harjoitukset vajaaksi, niin vielä hetkeksi caveen boulderoimaan... Mutta hei, siitä lisää sitten ensi postauksessa, nyt on niin mieletön pää pilvissä ja vain taivas on rajana -pössis että ei vaan pysty <3 .

Blahblahblah. Go workout!

Lupailin siis jo muutama postaus sitten että nyt luvassa treeniäkin jo. Tässä aimo pläjäys!

Laskeskelin nimittäin että parilla viime viikolla on tullut reippailtua varsin mallikkaasti - on hiihtoa, salia, joogaa, lumitöitä (!!), jne jne. Muutama ihan ehdoton kohokohta sieltä joukosta löytyy, tässä niistä ensimmäiset:

Eli tenavien kanssa yhdessä lumilla. Molemmat kokeili ensimmäistä kertaa laskettelua, ja hiisi vieköön kun nuo oppivat sen helposti ja nopeasti tuossa iässä!! Kateeksi käy... Oman polven takia olen jo pitkään sanonut etten enää rinteeseen mene, mutta taas se vanha sanonta pitää paikkaansa - älä sano koskaan ei koskaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun isompi neiti halusi koittaa lumilautaa, niin omatkin intohimot heräsi taas ja luulenpa, että vielä tänä talvena näkyy taas meikäläinenkin rinteessä. Joko suksilla tai itse asiassa todennäköisemmin laudalla <3 !! Ja siis niille jotka ei sitä ennestään tienneet, niin pistin polvestani eturistisiteen paskaksi juuri laskettelureissulla vuonna 2010. Ja kuntoutus jatkuu yhä edelleen - ei kai itse asiassa lopu koskaan.

Toinen kuva tuossa ylempänä olikin sitten murtsikkaa. Ihan vaan tuohon lähelle Nauhan majalle oltiin menossa käymään vähän muistelemaan hiihtoa seuraavan viikonlopun hiihtokouluja ajatellen... 4 km, kyllä nuo sen jaksaa. No jaksoi. Itse asiassa kääntöpisteelle eli majalle kun ehdittiin niin neidit sanoi vaan että eikun jatketaan, he haluaa hiihtää koko lenkin ympäri. No mikäpä siinä sitten auttoi, minut äänestettiin 2-1 kumoon ja matka jatkui. 10 km hiihdettiin (ilman mehuja tai mitään naposteltavaa matkan varrella kun ei huono äiti tajunnut sellaisia ottaan mukaan), hitaasti mutta hiihdettiin kuitenkin. Ja nuorempi 5v. Hattua nostan!!

Mitäpä muuta? No salia. Vaikka jouduin ottamaan tuon viime vuonna vaivanneen tenniskyynärpään takia iisimmin koko viime syksyn niin nyt sitä ei taas huomaa. Pikemminkin tuntuu, että voima on palannut lihaksiin entistä nopeammin. Melkein tekisi mieleni heittää treenikalenterin lukemia Exceliin ja piirtää parit kuvaajat, sieltä sen varmaan näkisi vielä paremmin... Eli 3-4 krt viikossa tulee salilla taas käytyä (hyppyläpsyhymiöt sille!) - kesän biksu- ja mekkokelejä odotellessa :-) .

Hännänhuippuna vielä se uusi lajikokeilu, ainahan sitä pitää itseään haastaa... Saatiin nimittäin viimeinkin aikaiseksi lähteä kokeilemaan boulderointia. Isompi neiti mukaan, tossut jalkaan ja seinälle. Ensi alkuun oli hiukka hakemista, mutta pikkuhiljaa askel askelmalta ylemmäs. Suurin kynnys oli siinä vaiheessa, kun oli päässyt ehkä metrin, puolentoista korkeudelle ja olisi pitänyt irrottaa käsiote ja kurkottaa ylemmäs. Henkinen taistelu itsesuojeluvaiston kanssa oli tiukka mutta pääkoppa voitti ja ylemmäs mentiin. Aina ylös asti, ensin helpointa reittiä. Itseluottamuksen kasvaessa uskalsin kokeilla pikkuhiljaa vaikeampiakin reittejä ja itse asiassa hämmästyin, miten sitä pikkuhiljaa paransi toimintaansa koko ajan. Luotti sormiinsa ja tossuihinsa. Ja mitä neitiin tulee, niin hienosti hänkin lähti hakemaan reittiä ylöspäin - vielä toistaiseksi hieman varovaisesti mutta ensi kerralla menee varmasti jo paremmin. Kyllä, sellainenkin on siis tulossa (ja toivottavasti vielä monta muutakin)!!

Ja sitten se Facen puolella lupailemani pakollinen ruokapäivitys... Bongasin nimittäin jostain ohjeen maidottomiin ja viljattomiin burgereihin, ja pakkohan niitä oli heti kokeilla. Eikä muuten jäänyt viimeiseksi kerraksi kun näitä meidän ruokapöydästä löytyy, sen verran oli herkullisia!! Alla ohjetta, ei kun kokeilemaan!

Bataattiburgerit
(4 annosta)

2 isoa bataattia
Salaattia
Kurkkua
Tomaattia

Jauhelihapihvit
300g naudan jauhelihaa
2 kananmunaa
1 sipuli
Suolaa, mustapippuria, muita mausteita/yrttejä...

Majoneesi
1 kananmuna
2 dl MCT-öljyä (tai rypsiöljyä)
0,5 tl Dijon-sinappia
0,5 tl merisuolaa
1 tl sitruunamehua
Loraus vaaleaa balsamicoa
Mustapippuria, paprikajauhetta, grillausmaustetta, chiliä, Roasted Garlic & Peppar -maustetta (esim.)

Pese bataatti kunnolla ja leikkaa siitä paksuja kiekkoja. Laita ne vierekkäin pellille ja lorauta päälle oliiviöljyä. Paista 225 asteessa noin 15-20 minuuttia, kunnes ne ovat ruskistuneet hieman. Sekoita jauhelihapihvien ainekset ja paista pannulla bataattiviipaleiden kokoisiksi pihveiksi. Tee majoneesi korkeassa astiassa, jonne balsamicoa ja sitruunamehua lukuunottamatta kaikki ainekset. Muutama surautus sauvasekoittimella. Balsamico ja sitruuna sekaan, ja tarkista maku.

Jauhelihapihvien tilalle voi kokeilla myös kanan rintafileitä, tai miksei myös paistettua tofua tai ehkä jopa halloumia. Ja toki myös oheistäytteitä voi vaihdella oman maun mukaan, itse haluan ehdottomasti kokeilla kesällä grillattua paprikaa. Omaani olisin kaivannut vielä lisäksi chilikastiketta - ensi kerralla sitten!!

Mistä sinä unelmoit?

Otsikon teksti osui silmiini niinkin eksoottisesta paikasta kuin Facebookin mainoksista, mutta jotenkin se vaan sopi siihen, mitä ajattelin kirjoitella. Nimittäin tuo edellinen postaukseni, sehän jätti jokusen asian auki, ja koskapa itselleni jäi hyvä fiilis maanantaisesta niin pakkohan se on jakaa tännekin!

Olin nimittäin lupautunut iki-ihanalle Barrylle, että lähden kokeilemaan hänen valokuvausprojektiinsa mallina toimimista. Omalta osaltani harppasin valovuoden päähän omalta mukavuusalueeltani, sillä yleensä kun joku kaivaa kameran esiin, niin reaktioni siihen on lähinnä tyyliin "Onks sun hei nyt taas IHAN pakko", "Älä musta ainakaan ota yhtään kuvaa" jne. Lähinnä varmaan siitä syystä, että jostain on nupin pohjalle iskostunut ajatus siitä, että koska tästä naamasta ei saa koskaan yhtäkään onnistunutta kuvaa josta itse tykkäisin, niin onko pakko edes yrittää. Onneksi yritettiin, nyt sen uskallan sanoa!

 

Tässä on tosiaan vasta pari, jotka olen Barrylta saanut, mutta uskallan odottaa suurella innolla lisää nähtäväksi. Vajaa kuusi tuntia kun vietettiin laatuaikaa kameran kanssa tähän tarkoitukseen täydellisesti sopivissa paikoissa (minulle mieleisissä sellaisissa), niin kuvia tuli otettua oikeasti aikas ja paljon. Ja mitä näitä pääsin kamerasta välillä katselemaan, niin itsetunto kyllä koheni kummasti - hei oikeasti, myös minusta SAA hyviä kuvia - eli toisin sanoen uskallan reilusti todeta, että kamerakammoni on sataprosenttisella varmuudella kukistettu, lopullisesti!!

Ja isoisoiso kiitos vielä kerran Barrylle tästä mielettömästä mahdollisuudesta <3 !!

T -2d

*Raks raks raks...*

Voin melkeinpä kuulla miten uteliaimmat miettii parhaillaan päänsä puhki että mihin on kaksi päivää. Hihih, sitä en ole monelle kertonut, ja saa nähdä, kerronko tuon jälkeenkään. Riippuu lopputuloksesta (Anni, suu suppuun siellä)!! Kerrotaan tässä nyt vaan, että se liittyy jollain tavalla oman mukavuusalueen rajojen ylittämiseen (ja big time, tällä kertaa) - toisin sanoen

Eli palaamme asiaan. Tai sitten emme. Hihih... Oonko ilkeä? No ehkä vähän!

Kuntoilusta. Se on ollut nyt pari viikkoa vähän heikoilla kantimilla, jumppailua on tullut suoritettua lähinnä pienillä harmailla aivosoluilla - mutta nyt siihen on taas tulossa muutos. Nyt on taas aika ottaa sitä laatuaikaa itselle ja palata kunnolla saleilemaan, vaikka ykkösluokan treeniseura onkin puolittunut. Sitä isommalla sydämellä nyt salille, kunnon niskalenkki lapamatoilusta ja kroppa kesäkuntoon!

Suurin haaste lienee kuitenkin palata vielä hetkeksi tiukemman ruokavalion pariin. Työmatka, kiireet töissä ja treenien puute on saaneet otteen herpaantumaan, parista lastenkutsuista puhumattakaan... Tosin kun täytekakku on tämän näköinen niin kukapa sitä voisi olla ottamatta pientä palasta - tai paria?!

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin tällaisessa päivässä - rakas isosisko pääsi yllättämään kantaessaan minullekin lahjan (vaikka olin sanonut etten mitään tarvitse)... Paketista löytyi nimittäin näpsäkän oloinen blenderi kahden juomapullon kera! Ja nyt illalla pakettia availlessani ja vekottimeen tarkemmin tutustuessani hoksasin, että tämähän on juuri se mitä olen kaivannutkin - välipalana minulla on Terhin menyyssä aina smoothie, ja tähän asti ongelmana on ollut se, että siihen mukaan kuuluva banaani tummuu inhottavasti päivän aikana. Eli vaikka smoothie olisikin mukana ja tehtynä, niin se on muuttunut kauniin pinkistä iljettävän rusehtavaksi iltapäivään mennessä. Eikä siitä sitten enää nauti samalla tavalla, makukin kun on - no, ruskea. Vaan eipä ole enää, kun vien uudenkarhean pinkin vekottimeni työpöydän nurkalle (on siihen JUURI oikean kokoinen, sopivan "mini") ja varaan mukaan aina vain smoothietarvikkeet. Surrurrur... Tsa-daa! Aina tuoretta ja pinkkiä smoothieta. Viherpirtelöt voin blendata kotona jatkossakin Vitamixilla, varsinkin kun nuo lehtikaalit vaatii himppasen tehokkaamman pelin silppuuntuakseen tarpeeksi pieneksi. Toisin sanoen kiitos Johanna (ja perhe), tämä oli aivan täydellinen lahja!!

Kuntotestin aika

Tiimitreeneissä vedettiin tänä aamuna kuntotesti, ja oletan (muistelen) että tarkoitus on tehdä sitten keväämmällä testi uudestaan ja verrata tuloksia. Viitearvotaulukko saatiin mukaan, eli siitä on hyvä vakoilla mitä tämänikäisen pitäisi saada tehtyä. Kuten arvata saattoi, tällä meikäläisen nykykunnolla tuli vedettyä kyseinen pikatesti suoraan parhaaseen A-luokkaan - eli ne viitearvot voin heittää kerralla sivuun ja keskittyä vaan pistämään omia tuloksia paremmaksi! Näillä lähdetään:
- etunojapunnerrus (miesten tyyliin kun ei huvittanut tehdä miljoonaa naisten punnerrusta...): 30
- kyykky (30 sek.): 29
- vatsalihakset (30 sek.): 24
- selkälihakset (30 sek.): 34

Vatsalihastulokseen olin hivenen pettynyt, läksin turhan rauhallisesti liikkeelle, mutta pistetään ensi kerralla paremmaksi!

Kuntotestin päälle sitten vähän selkähaukkaa eli selkä/hauistreeni. Huomenna kävellään taas gorillakätenä, mutta mikäs sen hauskempaa... Jooga voi tosin olla taas pykälän verran epämiellyttävämpää mutta ei välitetä siitä!

Tammikuun HAASTE!!

Postasin tämän jo innoissani Facebook -sivulle, mutta nyt sama teksti ehdottomasti tänne:

- - -

HAASTE!

Tee tämän kuun (tammikuu 2014) loppuun mennessä jotain sellaista, mitä et ole _koskaan_ aiemmin tehnyt, ja jaa se kommenttikenttään! 

Itse nimittäin tein tänään jotain, mitä en ikinä olisi uskonut tekeväni, koska se on vaan yksinkertaisesti sattunut liikaa - korvien väliin. Varaan vapauden palkita jonkun osallistuneen jollain mukavalla pikkujutulla eli nyt vaan kaikki haastamaan itseään! Kertokaa siis myös vähän taustaa sille, miksi ette ole aiemmin kyseistä asiaa tehneet, ja mistä on kiikastanut. Ties vaikka joku muukin saisi rohkeutta ja päättäväisyyttä tarinastanne itsensä haastamiseen!!

- - -

Käynnistyy, käynnistyy...

Meinaa välillä yskiä niin pahasti tämä mopo (ja välillä taas mennään sellaista vauhtia että päätä huimaa), että otettiin uusi startti kevääseen - liityin nimittäin Team Fitin 3 kk valmennusryhmään. Treenin ja ruokavalion saan nyt sitten "samaan hintaan" lisäksi luentoja ja tiimipäivää, plus myös Johannan ammattitaidon käyttööni. Sopii mulle!

Ryhmä aloitteli eilen, ja käytiin vetämässä yhteiset aamutreenit salilla. Hassua, kun muut enemmän tai vähemmän aloittelee saliuraansa, ja sitten mukana olen minä, joka on jo jonkun aikaa käynyt rautaa pumppailemassa... No ei siinä, jokaisella on omat tavoitteensa, minulla myös, ja niillä mennään! Tosin eilen huomasi hyvin, että siinä ajassa kun muut tekivät yhden tutustumiskierroksen laitteissa niin ehdin vetäistä soolona lähes kaikilla laitteilla täydet sarjat painojen kanssa, kaikki laitteet ja liikkeet kun oli jo valmiiksi tuttuja. Muutamat tosi hyvät vinkitkin ehdin Johannalta siinä ähkimisen lomassa saada, eli ei tuo tutustuminen itsellenikään mikään huono juttu ollut - päinvastoin. Nyt kun joutui taas kertaamaan puhtaat tekniikat niin saa treenistä enemmän irti!

(Nämä kuvat on napsittu jo jokunen viikko sitten, mutta isketään nekin nyt tänne...) 

Eilisessä treenissä oli mahtavaa myöskin se, että käytiin vetämässä pikapikaa (lue: lyhyillä palautuksilla) muutama sarja prässiä ja penkkiä yhdessä Terhin kanssa. Enkathan siinä paukkui prässissä hienosti, 150 kg näytti olevan painoa kyydissä parhaimmillaan!! Ja jos tuo lukema ei siellä päässä näin heti suoraan herätä hurraahuutoja, niin voin kertoa että tämän polven kanssa mikä minulla roikkuu vasemman jalan jatkeena, nuo on ihan mielettömät lukemat - alkuun ei uskaltanut tehdä prässiä edes puolellakaan tuosta, kun nivel rahisi ja rohisi ja rutisi. Nyt rutinat alkaa vasta tuossa 140 kg kohdilla eli edistystä on tapahtunut siinäkin suhteessa!

Ruokapuolelta voisin vielä vinkata yhden uuden jutun. Kokeilin nimittäin eilen illalla allaolevasta ruotsinkielisestä kirjasta tattarinarskujen tekemistä (toisella kotimaisella bovetecrunch, eli eikös se suomennu sujuvasti narskuksi...). Ne osoittautuivat aivan loistaviksi! Muksutkin narskutteli niitä menemään ihan innoissaan - ovat mukavan rapeita eikä makukaan ole mitenkään liian voimakas. Herkkua ilman suolaa ja rasvaa siis. Nyt aamusella törkkäsin näitä pari ruokalusikallista jogurtin ja marjojen sekaan kaurahiutaleiden/leseiden sijaan (sori Terhi, en jaksa aina blendata näitä smoothieksi asti vaan vetelen satsin sellaisenaan...), ja voi pojat kuulkaa... Suosittelen kokeilemaan, ohje alla!

Tattarinarskut

3-5 dl kuorittua tattaria (mielellään luomua)

vettä

Huuhtele tattarit hyvin lävikössä ja laita likoamaan yön yli. Huuhtele aamusella huolellisesti ja kuivaa joko tavallisessa uunissa noin 50 asteessa 8-12 h tai kuivurissa 40-42 asteessa kunnes ovat täysin kuivia (itselläni tähän meni Excaliburissa noin 5 h). Säilytä tiiviissä purkissa.

Ps. Näitä voi siis käyttää myslissä tai jogurtin päällä tai raakanameissa tai tai tai... Kirjassa oli ainakin useampi raakaruokaohje, jossa näitä voisi hyödyntää. Ja sopivat siis niillekin, jotka ovat gluteenittomalla tai muuten vaan välttelevät viljaa!

Inverse junkie!

Termi Inverse junkie on ehkä joillekin vieras, eli selvennetäänpä hieman:

Jep. Joogakurssilla taas käyty, ja täytyy myöntää, tämä on jo niin paljon enemmän kuin vaan pelkkä harrastus. Joka kerta saa kokea sen huiman tunteen, kun ylittää itsensä eli kykenee hiljentämään sen päänupissa kaikuvan äänen nimeltään epäilys. Tuo ylläkuvattu käsilläseisonta osoitti sen taas aivan loistavasti: ensimmäisenä kurssipäivänä mielessä kyti ajatus, että eeeeeei sitä pysty tekemään ilman tukea ainakaan niin, että tuolla pysyisi sen viiden rauhallisen hengityksen ajan. No, toisena päivänä sitä sitten teki - ehkei ihan viittä hengitystä mutta sai kuitenkin jalat irti seinästä. Kunhan ei vaan ajatellut liikoja.

Tunnustan auliisti, että en ole aiemmin ymmärtänyt niitä joogeja, jotka päivästä toiseen postaavat Instagramiin kuvia käsilläseisonnasta tai jostain muusta vastaavasta. Nyt ymmärrän. Tuo on oikeasti ihan sikahauskaa - ainakin niin kauan kun ei alla pelolle valtaa.

Muutenkin kurssi meni taas mukavasti, hyvää seuraa ja ihana opettaja. Mikäpä sen parempaa viikonlopun vietettä, ainakin sain pääkopan hetkeksi tyhjennettyä, aivan kuten edellisessä postauksessa kaipailinkin. Näillä eväillä taas eteenpäin uuteen viikkoon:

Ei niin pientä vikaa...

... ettei viiden kilon lekaa. Onko tuttu sanonta? Itseäni se läjäytti tässä taannoin suoraan päin näköä!

Tässä on tosiaan marraskuu edennyt enemmän tai vähemmän töiden ehdoilla, ensimmäistä artikkelia on väännetty työllä ja tuskalla, tavoitteena saada se nyt marraskuun aikana lähtemään lehteen. Tuo leka ei vielä liity tähän kohtaan mitenkään, ellei sitten halua ajatella sitä niin, että takaraivossa jumputtaa koko ajan "kevyt" ajatus deadlinen vääjäämättömästä lähestymisestä.

Tässä kaiken kiireen keskellä on väistämättäkin väsähtänyt ja nuutunut olo, eikä asiaa helpota se, ettei salille vaan yksinkertaisesti ole aikaa juuri nyt lähteä. Joogaankin häthätää. Toisin sanoen pääkoppa huutaa armoa, että saisi edes hetken levätä ja olla ajattelematta mitään. Ehkä sitä on tuo ystävämme maailmankaikkeus koittanut huudella suuntaani jo jonkun aikaa, ja tosiaan nyt se päätti viimeinkin kokeilla uutta lähestymistapaa. Ensin se hiljeni hetkeksi aivan totaalisesti ja sitten täräytti päin näköä oikein kunnolla. Okei okei, sait jakamattoman huomioni!!

Mitä? Oletko ihan tosissasi?

(Ai että käynkö ihan aikuisten oikeasti tätä keskustelua päässäni? Silläkin uhalla, että saan otsaani leiman "Hermoloman tarpeessa" vastaan kyllä.)

On siis taas aika hypätä mukavuusalueen ulkopuolelle... 

Maailmankaikkeus buustasikin tänään tätä päätöstä varsin ovelasti, kun kävin kuuntelemassa töissä Arman Alizadin luentoa. Varsinaisesti tuo tilaisuus ei liittynyt tähän lekan läjäytykseen mitenkään, mutta kun olin viettänyt kuusi tuntia labrassa niin sitä oli varsin virittäytynyt kuuntelemaan sujuvasanaista räätäliä täysin vailla ennakkoasenteita. Ja sieltäpä se taas huuteli - kosmos: Sometimes you win, sometimes you learn. Tällä mennään.

(Enkö kertonut mistä on kyse? Rehelliseen kysymykseen rehellinen vastaus - ei ollut tarkoituskaan!)

Syömisen iloa!

Nyt on viimeinkin lupa syödä taas kunnolla, hyppyläpsyhymiöt sille!! Kunnolla tarkoittaa siis oikeaa ruokaa, ei VHHta tai miinuskaloreita vaan normaali ruokavalio. On tätä odotettukin jo, viimeksi tänään kuolasin työpaikan ruokalassa kaverin lautasella makoillutta salaattiannosta - oliiveja, nuudeleita ja halloumia. Omnomnom... Melkein teki mieli ehdottaa vaihdettaisiinko, oman eväslaatikon pavut ja kana ei vaikuttaneet enää ollenkaan houkuttelevilta!

Päivän salitreenien aikaan juteltiinkin sitten Terhin kanssa asiasta, ja nyt siirrytään sitten lihasten lihottamiseen. Painoa on lähtenyt alkuperäisestä tähän aamuun mennessä 8,1 kg, ihan kelpo lukemat, ja suunnilleen tätä lukemaa koitetaan jatkossakin ylläpitää - siirtää vaan tuota painoa läskistä lihaksiin. Ja muuten, huomasitko? Kävin tosiaan pitkästä aikaa kunnolla salilla, vedettiin mukavahko selkätreeni ja kyllähän tuo taas heti takaosastolla tuntuu. Oumaigaad, jo nyt... Huomenna voi taas olla pykälää mielenkiintoisempi työpäivä.

Mutta siihen syömiseen vielä. Raakaruokaa olen haaveillut syöväni säännöllisesti jo pidemmän aikaa, ja nyt syksyn aikana siihen suuntaan onkin tullut siirryttyä yhä enemmän. Kaapista löytyy jos jonkunlaista ruoka-ainetta (isäntä raukka, toivottavasti tuo löytää sieltä vielä jotain suuhunpantavaa...), lisäksi on tullut tehtyä muutamia uusia hankintoja - nämä löytyy nyt kaapista ja onpa nuo olleet jo ahkerassa käytössäkin:

Toisin sanoen yläkuvassa julienneleikkuri, jolla saa näppärästi esim. kesäkurpitsasta spaghettia, sekä vihannesmandoliini, jolla saa kätevästi slaissattua tai viipaloitua kasvikset ja vihannekset tasalaatuiseksi esim. kuivuria varten. Noita ei voi kuin rakastaa, varsinkin kun minä ja veitset ei tunnuta sopivan välillä saman leikkuulaudan ääreen...

Ja mistä sitten tulee se otsikossa mainittu syömisen ilo? Tartun haasteeseen kaksi päivää myöhässä, mutta Lihaton lokakuu, here I come!!

Jostain kumman syystä viimeistään VHHn lihamäärä kypsytti ajatuksen kasvisruoasta täyteen kukoistukseen... Aiemmin olen sitä pohtinut ja miettinyt, että pitäisi kokeilla sopisiko se, mutta olen aina ajatellut tykkääväni lihasta liikaa. Nyt sitä on syönyt sitten oikeasti yliannostuksen verran, eli aika on kypsä tähän muutokseen. Lakto-ovona on tarkoitus lähteä liikkeelle, ja kalaa syödä edelleen (poislukien tonnikala, hyih olkoon sillekin tässä vaiheessa...), eli punainen liha ja kana - se on soromnoo. 

Lopuksi vielä haaste sille puolelle kuvaputkea: nyt reippaasti parhaita kasvisruokareseptejä jakoon kommenttikenttään - katsotaan kuinka pitkälle tämä kantaa!!

Challenge yourself

Taidan olla tulossa hulluksi. Kirjaimellisesti. En nimittäin koskaan ole oikein tykännyt juoksemisesta, ja nyt pohdin pienessä mielessäni jättiharppausta oman mukavuusalueen ulkopuolelle - haaveena juosta puolimaraton. Voi elämä. Mistäköhän ihmeestä tämä ajatus nyt on nupin pohjalle kalahtanut?

Annihan se varmaan (kiitosta vaan taas kerran...) on onnistunut saamaan tämän ajatuksen istutettua mieleeni. Kuulen nimittäin korvissani koko ajan mantran "Mitä enemmän juokset, sitä nopeammin olet perillä". Ehkä tämä on se ajatus mikä juoksustani on puuttunut? Moni kehuu pääsevänsä lenkin aikana siihen ihanaan flow -tilaan, jossa pää tyhjenee ja ainoa ajatus on siirtää jalkaa toisen eteen, askel askeleelta. Itse en ole sitä koskaan vielä onnistunut tavoittamaan, siksi kai haluaisinkin haastaa itseni kokeilemaan! Ja koska kaikessa tekemisessä on (ainakin minulla) oltava kunnollinen tavoite tai maali, niin olkoon se sitten puolimaraton. Naisten kymppi on käyty kokeilemassa jokunen vuosi sitten, ei tosin sitäkään kokonaan juosten mutta maaliin päästiin - ehkä sen juokseminen keväällä voisi olla hyvä välitavoite?

Sitten pieni haaste ruudun toiseen päähän - kuka lähtee mukaan? Jos ei puolimaratontavoitteeseen saakka, niin ainakin tuohon naisten kymppiin? Olisi ihanaa koota isompi poppoo liikkeelle ja tehdä matkaa toinen toisiamme tsempaten!