Luopumisen aika

Olettekin ehkä huomanneet, että intoni blogikirjoitteluun on pikkuhiljaa hiipunut. Se ei itse asiassa ole ainoa asia, jonka suhteen iloni ja intohimoni on kadonnut kuin tuhka tuuleen. No, ehkä turhan voimakkaasti sanottu, mutta pointti on se, että en ole saanut siitä enää sitä samaa positiivista latausta arkeeni kuin aiemmin.

Aloitan tarinan hieman kauempaa. Eli kesäloman jälkeen olin - jälleen kerran - siinä harhakuvitelmassa, että aikaa ja energiaa kaiken tekemiseen on rajattomasti. Arki potkaisi kuitenkin päin näköä viimeistään siinä vaiheessa, kun esikoinen aloitti koulun. Siinä missä elokuun 12. päivä oli suuri muutos lapselle, yllättävän iso muutos se oli myös äidille. Koulun alun päälle kun vielä iskettiin liuta sekä omia että lasten ja miehen harrastuksia niin paletti alkoi olla aika sujuvasti sekaisin. Sekä fyysisesti että psyykkisesti. Yksinkertaistettuna - liian paljon meneillään samaan aikaan, liikaa langanpäitä jotka pitäisi sujuvasti solmia yhteen.

Olinko onnellinen? No en. Mutta haluaisin olla. Jotain on siis pakko muuttaa.

Tunnustan miettineeni jo keväällä, että pistän firman pakettiin ennen pitkää, mutta elo-syyskuun aikana päätös pikkuhiljaa vahvistui. Alkuun tähtäsin vuoden loppuun, mutta taas universumi pisti kapuloita rattaisiin ja syyskuussa kävi harvinaisen selväksi, että homma on pistettävä halkipoikkijapinoon NYT. Motivaatio kun katoaa niin se katoaa. Kivaahan se on (tai oli) mutta kun tuntuu että elämä lipuu ohitse ja itse seuraat sitä sivusta käsin, niin pakkohan se on koittaa hypätä virran mukaan. Älkää luulkokaan että päätös oli helppo, mutta se oli alku. Pahempaa oli nimittäin tulossa.

Yksi alituiseen vaivannut päänsärky selätetty. Ja uutta pukkaa. Nimittäin ne harrastukset. Kun isännällä on omat salipäivät, itsellä tietyt päivät varattuna joogaan ja/tai joogaohjaukseen, lapsilla uimakoulu sekä lokakuun alusta yleisurheilukoulu, niin luvassa ei voi olla muuta kuin ongelmia. Varsinkin kun tuntuu että kaikki sattuvat samoille päiville... Tähänastisen elämäni vaikein päätös olikin se, että luovunko omastani - siitä mikä on ollut mukanani jo monta vuotta ja jota tiedän rakastavani yli kaiken - ja annan aikaani lapsilleni, jotka sitä selvästi tarvitsevat tässä kohtaa, vai pidän sitkeästi väkipakolla kiinni omastani. Arvaatteko miten kävi?

En voi väittää etteikö tämä päätös olisi kytenyt mielessäni jo kauemmin, mutta nyt tuntui, että kaikki palaset loksahtavat oikeille paikoilleen jos nyt sen teen. Eijeijei, joogasta en siis kokonaan luovu, mutta ohjauksesta toistaiseksi kyllä. Olen saanut siltä aivan mielettömän paljon - uusia ihania ystäviä, hengenheimolaisia, roppakaupalla positiivista energiaa oppilaiden jooganjälkeisestä hyvästä olosta, ymmärrystä ihmisen fyysisen ja psyykkisen olemuksen yhteydestä, noin muutamia mainitakseni. Tässä kohtaa siis sanoinkuvaamattoman suuret kiitokset kaikille niille, joita minulla on ollut kunnia ohjata. Ehkä vielä jonain päivänä palaan salille noissa saappaissa, mutta nyt palaan itse takaisin oppilaan rooliin. Nöyränä ja kiitollisena siitä mitä sain kanssanne kokea!

Tosiaan tuo viimeinen solmukohta eli joogan ja lasten harrastusten sattuminen samalle päivälle, miten sen ratkaisin? Jälleen kerran se monesti mielessä kytenyt vaihtoehto nosti päätään ja ratkaisi asian lopullisesti: koska illalla ei ole enää aikaa joogata, on pakko ottaa sitä sieltä missä sitä on. Aivan, aamusta. Olen tämän viikon heräillyt hieman aikaisemmin kuin aiemmin (klo 5.30) ja tavoitteena on siirtää herätystä vielä hitusen aiemmaksi, jotta ehdin tehdä hieman pidemmän harjoituksen heti aamutuimaan. Ehkäpä tällä tavalla saan muokattua itselleni rutiininomaisen joogaharjoituksen 4-6 kertaa viikossa? Siihen ainakin tähdätään, se mikä sitten on todellisuus talven kylminä ja pimeinä aamuina jää nähtäväksi. Itse kuitenkin olen suhteellisen luottavainen. Tarvittavat - ja oikeat - päätökset on tehty, nyt on itsestäni kiinni mitä tästä tulevaisuudessa seuraa. Jääkää siis seurailemaan, aion nimittäin jatkossakin jakaa tarinoita matkan varrelta kanssanne!

Onnellisuutta etsimässä

Jaa-a, näytti sitten vierähtäneen kolme kuukautta viime päivityksestä... Hups.

Siinäpä se oikeastaan tulikin, se perimmäinen syy. Eli jossain vaiheessa elämästä tuli taas suorittamista sekä töiden että vapaa-ajan osalta, ja sitä ei enää osannut nauttia hetkistä, siitä asiasta joka loppujen lopuksi on se, josta onni syntyy. Siksipä oli pakko vetää - jo vastaan haraavan kropankin takia - totaalinen täysstoppi hetkeksi. Jätin siis kesäksi a) joogaamisen b) punttitreenin ja c) ruoan kanssa vehtaamisen AIVAN TÄYSIN pois. Kesäloman aloitin viikko juhannuksen jälkeen, ja silloin loppui kaikki - pari ekaa viikkoa meni että nuppi nollaantui ja opin taas nauttimaan "pikkuasioista". Mansikoista, auringonpaisteesta, lasten kanssa kaupassa käymisestä. You get my point.

Kesälomalla oli ihanaa myös ottaa täydellinen irtiotto kotioloihin ja heittäytyä hetkeksi seikkailuun: lähdettiin koko perhe (minä ja isäntä kera 5- ja 6-vuotiaiden lasten) autolomalle. Heinäkuun superkuun noustessa otettiin suunta kohti pohjoista (omalla autolla!) ja mennä tykitettiin ensin Ranuan eläinpuistoon:

Sieltä Pelloon yöksi ja seuraavana aamuna Ruotsin puolelle kohti Kiirunaa ja Norjaa:

(Hitto että tuo paskaläiskä jossain kameran syövereissä harmittaa, mutten jaksa käydä jokaista otosta photoshoppaamaankaan...)

Perinteisesti oltiin varauduttu siihen, että Norjassa on kylmää ja koleaa, ja että max. pari päivää saa nauttia auringosta. Kele että voitiinkin olla hakoteillä tuossa pakkausasiassa - koko hemmetin viikon paistoi aurinko, päivälämpötilat oli luokkaa 25-30 astetta ja meillä pääasiassa pitkähihaisia vaatteita mukana... Puolivälissä reissua jouduttiin ostamaan pyykinpesuainetta, että saatiin ne vähät t-paidat ja shortsit puhtaiksi loppumatkaa varten! Ja hei, IKINÄ en ole aikaisemmin palanut Norjassa, mutta nyt tuli sekin koettua...

Eli perillä oltiin, kaksi vuorokautta matkustettu ja takana noin 1100 km. Not bad, hatunnosto lapsille jotka jaksoivat kiltisti istua autossa. Tosin tätä helpotti se, että alkumatkasta ihmettelivät jotain "muka isoa" ylämäkeä, johon ehdin fiksuna kommentoida nauraen että sitäkö luulevat isoksi, on ihan pikkutöppyrä Norjan mäkiin verrattuna. Kyllähän nuo siinä Kiirunan jälkeen totesivat kun Skandien yli ajeltiin, että oikeassa olin kuulemma ollut!! Ja eivät olleet uskoa silmiään kun näkivät lunta keskellä heinäkuuta...

Pari ihanaa päivää Narvikissa, ja sitten pääkohteeseen - Lofooteille. Kerran ollaan aiemmin siellä käyty, mutta keli ei silloin suosinut ja hypättiin puolimatkassa lauttaan ja tultiin takaisin mantereelle. Tällä kertaa ei sitä ongelmaa ollut, vaan ikkunoista sai katsella koko ajan ulos monttu auki. Kuvat ei tee paikalle oikeutta, mutta tässä makupaloja!

Kaikista mahtavin kokemus reissussa oli kyllä ehdottomasti tuolla Lofooteilla ollut vanha kalastusmaja, jossa oltiin yötä. 1800-luvun lopun maja oli kunnostettu ja modernisoitu, ja vaikka tuo hiukka kallis oli alkuperäiseen budjettiin nähden niin kyllä se oli myös joka sentin arvoinen <3 ...

Lofoottien reissu päätettiin merimatkaan (4h) lautalla yli avomeren. Kyllä tuossa maassa sydän ja sielu lepää...

Viimeisenä päivänä käytiin vielä ihailemassa maailman voimakkainta vuorovesivirtausta Saltstraumenilla Bodön liepeillä. Mukava pikku iltalenkki pikkuneidin kanssa sillan yli ja takaisin... Eikä tuo muuten ole maailman mukavin silta kävellä, kävelytie on noin metrin levyinen ja rekka kun ajaa ohi niin koko silta tärisee. Ei heikkohermoisille siis!

Vaikka isompi tyttö olisi vielä yhden yön halunnutkin olla Norjassa, niin pienemmästä alkoi huomaamaan että kotiin on jo ikävä. Aamulla otettiin suunta taas Ruotsiin ja sieltä Suomeen - yöksi pysähdyttiin vielä Ouluun Edeniin ja pulikoitiin reissuhiet pois kylpylässä. Iltakävely kauniilla Nallikarin biitsillä huipensi koko reissun <3 ...

Kyllä se on tunnustettava, että kotiinkin on kiva palata. Varsinkin kun auto on täynnä karkkia... Suomennos - pakkohan se oli vielä poiketa matkalla Vaajakoskella Pandan tehtaanmyymälässä!!

Loma siis oli ja meni, elokuu alkoi ja motivaatio treenata kasvussa... Ongelma oli vaan yhä edelleen kyynärpää, joka oli jo parempi mutta ei vieläkään kunnossa. Khakka. Joogaan kyllä halusin venyä, lähinnä sen takia että tiesin syksyn kurssien alkavan tuota pikaa. Mutta muutoin lisää lepoa salitreenistä ja syömisistä. Muutoin kuvioissa olikin taas töitä, esikoisen koulujen alku jne. Sitten vähän sairastelua ja viimeinkin tänään se korkattiin: SALIKAUSI!! Jalkatreenit tuli vedettyä taas ihanan Annin kanssa, tästä se taas lähtee!

Tällä kertaa pidetään mielessä myös se, että