Viikko joogakurssilla Helsingissä on nyt takana. Myönnän - tuli tarpeeseen. Nyt on ollut pakko sulatella kaikkea muutama päivä, että tähän postaukseen saisi jonkunlaisen järkevän punaisen langan (jos nyt yleensäkään sellaisia näistä löytyy!!), niin tehokkaasti sain pääkopan tyhjennettyä ja siinä sivussa sydämen avattua. Kuulostaako hienolta? No sitä se kyllä oli/on!
Aloitetaan joogasta. Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen joogasin kurssilla kuusi harjoitusta viikon sisällä, eli juuri sen verran mitä "pitäisi" tehdä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan siihen oli yksinkertaisesti sekä intoa että mahdollisuus. Edellinen kerta oli vähän vastaavassa tilanteessa, kun oltiin Päivin kanssa joogaretriitillä Thaimaassa, jossa sai keskittyä - aivan kuten nyt - vain ja ainoastaan joogaan. Niin fyysiseen kuin henkiseenkin.
Miten kyynärpää sitten jaksoi? Varovaisesti kun aloitti, ja jätti "riittävän" määrän välivinyasoja välistä niin hyvinhän tuo pärjäsi. Vaati tosin pääkopalta suht paljon, että malttoi ottaa kevyemmin vaikka tuntuikin ihan hyvältä taas pitkästä aikaa... Uskon tosin nyt yhä vahvemmin, että universumilla oli tässäkin hommassa sormensa pelissä, sillä se, että käsi alkoi tuntua hyvältä ei riittänyt hidastamaan, vaan katkeraa lisäkalkkia tuli nieltäväksi armottoman nuhan seurauksena! Sen onnistuin saamaan torstaina, kun kävin harjoituksen jälkeen jääkylmässä suihkussa pesemässä hiukset ja lähdin sen jälkeen kaupungille haahuilemaan viideksi tunniksi. Mikäs siinä sitten, kun ei henki kulje niin ei henki kulje, nenäliinoja olikin siitä lähtien murha nippu maton kulman alla piilossa. Note to self - myös pranayamaa on turha yrittää kun on nokka tukossa.
Sitä hyvää sitten olikin Eddien luennot. Asia mitä käsiteltiin (en niistä ala tässä nyt sen kummemmin kirjoittelemaan, tulkaa kysymään livenä jos haluatte kuulla lisää) kolahti korkealta ja kovaa, juuri noita asioita on itse omassa päässään monta kertaa sivunnut mutta tuskin koskaan käsitellyt tuolta kantilta. Opening new horizons, siis.
Ehdottomasti mieleenpainuvin hetki, jonka muistan varmasti lopun ikääni oli sunnuntaina 18.5. kun vietimme hetken Yoga Therapy -tunnin yhteydessä chantaten Gurujin muistolle. Tuolloin sattui siis olemaan Sri K. Pattabhi Joisin kuoleman viisivuotispäivä, ja chanttasimme erästä hänen lempimatraansa. Se mitä tuon hetken aikana koin, sitä ei pysty (lue: en halua) sanoin kuvaamaan, mutta sanotaan vaikka näin että se oli varmastikin se hetki, miksi maailmankaikkeus oli tuupannut minut yleensäkään koko kurssille.
Sujuvasti Pikku Prinssillä eteenpäin... Olen joskus saanut kyseisen kirjan ystävältäni Hannalta lahjaksi ranskankielisenä, mutta koskaan (tunnustan nolona tämän tosiseikan...) en ole tuota lukenut suomeksi käännettynä. Nyt kun sattui olemaan aikaa ja törmäsin kirjaan kirjakaupassa haahuillessani, niin tuli sitten korjattua tämäkin epäkohta. Jotenkin se oli juuri oikea kirja taas siihen hetkeen, jolloin sitä aloin lukea!! Darian suosituksesta kävin poikkeamassa pikkukuppilassa nimeltään Brooklyn Cafe, ja siellä - latten ja bagelin ääressä mielettömän viihtyisässä ympäristössä juuri sopivan musiikin soidessa taustalla - kaivoin Prinssini esiin ja luin sen yhdellä istumalla kannesta kanteen. Jos joskus olet pystynyt olemaan hetken läsnä juuri tässä hetkessä, ilman että menneellä tai tulevalla on mitään valtaa mihinkään, niin sitten tiedät millaisen muiston sain lukutuokiostani... Huoh. Näitä lisää!
Dariasta muuten puheen ollen, tavattiin hänen kanssaan lauantaina (niin siis hän on ihana ystävä ja BTW huonekaverini töissä Lappeenrannassa...) ja piipahdettiin tutustumassa Ravintolapäivän antiin. Kävellä Espan puistossa, jossa toinen toistaan herkullisemmat tuoksut leijuu nenään!! Namnam... Onneksi ei enää millään dieetillä tullut oltua, vedettiin sen verran herkulliset hampurilaiset ja maapähkinävoi -pirtelöt nassuun! Ja jälkkäriksi tietysti oli pakko saada jotain, eli poikettiin kahvilla ja raakakakulla Johan & Nyströmillä. Herkkua kerrakseen... Ensi kerralla pitää käydä kokeilemassa tuo Maria Löfgrenin Hymy Raw Food Cafe, nyt kävin kääntymässä kyllä sen edessä mutta kun ei sattunut olemaan yhtään nälkä niin en sisään asti poikennut. Ensi kerralla sitten!
Mitäköhän muuta... No olkonn nyt taas tältä erää. Jotain jää varmasti vielä kirjoittelemattakin, eiköhän tässä ollut nyt jo yhteen postaukseen riittävästi BSää. Yhteenvetona todettakoon vaan että kyllä se elämä on ihmisen parasta aikaa!! Kesääkään unohtamatta!
Mun mielestä on hassua, että ollaan oltu Koh Makilla silloin samaan aikaan. Silloin en vielä kauheasti ashtangasta tiennyt, muuta kuin, että tunnistin Petri Räisäsen ravintolassa ja tekstatessani Marille asiasta, hän valotti minua retriitti-asiasta. Ja olimme ilmeisesti samassa veneessäkin, kun matkasin Koh Changille, ainakin Päivi oli?
VastaaPoistaSitten pikku hiljaa aloin valumaan joogan saloihin ja nyt on harmittanut kun on ollut niiiiiin pitkä tauko. Sain juuri erään koko vuoden stressanneen asian valmiiksi ja ehkä nyt pystyn taas keskittymään muuhunkin kuin stressiin, stressisyömiseen ja niistä aiheutuneeseen liikkumattomuuteen. Ja nyt tuntuu pitkästä aikaa olevan henkisestikin valmis taas palaamaan matolle :)
Hassua tosiaan, mun täytyy tunnustaa etten yhtään ole kiinnittänyt huomiota jos vaikka ollaankin oltu samassa veneessä Changille menossa :) ... Mulla on paatista parikin kuvaa, pitää käydä kurkkimassa heti löydänkö siut niistä!!
PoistaMutta joo, Maailma on kyllä pieni jos tosiaan ollaan samaan aikaan siellä oltu, varsinkin jos et ole vielä joogannut etkä siis suoraan retriitillä ollut... Joogamatto on onneksi siitä kiitollinen keksintö, että sille voi aina palata, eli se ei varmaan koskaan jää kokonaan taakse keneltäkään, vaan palaa aina aika ajoin muistuttamaan itsestään ja siitä, että se voisi olla taas kivaa kokeilla... Eli sekaan vaan reippaasti, kerran kun matolle astut niin varmasti ihmettelet miksi se silloin jäi!!