#DecemberExercise

Nyt kun työkiireet on jääneet taakse ja on koko kuukausi aikaa _ihan_vain_minulle_ (okei, no vähän lapsillekin) niin otin taas itseäni niskasta kiinni ja haastoin itseni - ideana oli liikkua joka päivä vähintään 30 minuuttia. Ei paha? Ei pitäisikään olla. Siksi päädyin haastamaan mukaan myös kavereita, eli haasteeni löytyy Instasta hashtagin #DecemberExercise alta, sekä blogin FB-sivuilta. Kaikki nyt sitten vaan mukaan, vielä ehtii!

Terhi muuten kirjoitti haasteeni inspiroimana omaan blogiinsa erittäin hyvän tekstin, siksi päädyn pitämään omani lyhyenä. Käykää tutustumassa!! Ohessa kuvia omiin alkukuun luukkuihini, ja tosiaan Instasta löytyy lisää (muidenkin kuvia):

Ps. Ja koska on tosiaan joulukuu, niin reipas siivouspäivä (jonka jokainen todennäköisesti tulee tekemään) katsotaan suoritukseksi. Eikä kävelyäkään väheksytä, pääasia että ei lösähdä työpäivän päätteeksi sohvannurkkaan ja löllötä siinä loppuiltaa!

Friday the 13th

Pahaenteinen otsikko?

Kaikkea muuta, itse asiassa. Mutta aloitetaan alusta. 

Eli jo pidemmän aikaa olen tuntenut, että kaiken jo tapahtuneen päälle jotain isoa on VIELÄKIN tulossa. Kokonaisuudessaan viimeinen puolitoista vuotta on ollut sellaista kasvun ja muutoksen aikaa, että toivoin sen kaiken olevan jo takana. Ensimmäiset muutokset johtivat seuraavaan ja siitä seuraavaan, eikä vauhti tuntunut lainkaan hidastuvan. En mene nyt kaikkiin yksityiskohtiin, mutta aika pimeässä paikassa tuli vierailtua kerran jos toisenkin. Eijeijei, en siis tarkoita mitään pahemmanlaatuista masennusta tms, mutta sanotaanko näin, että jouduin käymään itsestäni läpi asioita, joita en oikeastaan tiennyt olevan olemassakaan. Pikkuhiljaa, ajan myötä, opin näkemään valonpilkahduksia ja ymmärsin, että se mitä seuraavaksi on tapahduttava, on oleva aikamoinen hyppy kuilun reunalta tuntemattomaan. Ilman siipiä.

Ja nyt. Monien pienten toivonkipinöiden ja isojenkin pettymysten jälkeen uskonloikkani suunta selvisi - kuin vahingossa. Sellaisesta suunnasta, jota joskus olin puolileikilläni pohtinut, mutta josta vaihdoin muutaman leikillisen ajatuksen Annin (ihana, rakas ystäväni, kiitos taas kerran <3 ) kanssa. Pari päivää tuon jälkeen, maanantaina ruokatunnilla, kirjoitin pari ratkaisevaa sanaa tietokoneelle. Naps naps, kliks. Ei tästä kuitenkaan mitään tule. 

Tuli siitä. Isosti. Sain soiton vielä samana iltana, jotta tulepas käymään täällä. No toki! Parille ystävälle oli tästä tietty pakko kertoa, vaikka en uskaltanut enää edes toivoa - onneksi nämä ihanat ystäväni jaksoivat, ja saivat valettua minuun uskoa, että tämä on SE JUTTU. 

Torstai-ilta. Lapset hoidosta kotiin ja nokka kohti tuntematonta... Isommin kuin uskottekaan. 

Ja sitten se perjantai, 13. päivä. Aivan. Varmaan jo arvaattekin. Ilmoitin esimiehelleni irtisanoutuvani työstäni. Minä, joka en yleensä jätä mitään kesken. 

Nyt sen teen, koska minulla on unelma. Joka on käymässä toteen.

Taisin - aivan vahingossa - löytää siipeni <3 .

Once in a lifetime

"Hieman" erilainen postaus luvassa tällä kertaa... Niin moni pyysi kertomaan tästä kokemuksesta enemmänkin, että teen sen nyt näin blogin kautta enkä vain Facebookissa. Tässä se siis tulee, päivän aiheena

KANTASOLULUOVUTUS

Liityin siis kantasolurekisteriin pitkällisen jahkaamisen jälkeen tänä keväänä. Itse asiassa muistelin muutama päivä sitten ihan ensimmäistä kertaa, kun liittyminen oli mielessäni - 20 vuotta sitten. Silloin puhuin asiasta äitini kanssa, ja hän sai minut puhuttua unohtamaan koko jutun sanomalla, että "se sattuu" ja "ne käyttää neuloja". Eihän sitä yksi neula/veri/kipukammoinen teini muuta suostuttelua tarvinut... No, tiedä sitten miksi juuri tänä keväänä asia palasi mieleen, mutta päädyin tilaamaan SPRn sivuilta liittymispaketin, joka sekin notkui pöydänkulmalla odottamassa palautusta luvattoman kauan. Yksi hämärä aamu sen sitten täytin asianmukaisesti (silloin vielä sylkinäyte, nykyään näyte otetaan posken sisäpinnalta pumpulipuikolla) ja pistin postiin. Enkä todellakaan odottanut sen kummempaa vastausta sieltä.

Kunnes eräänä kesäkuun päivänä postiluukusta kolahti kirje.

Kutsu verikokeeseen. Tällä kertaa neulakammo ei käynyt mielessänikään, vaan tutustuin huolellisesti kirjeen sisältöön ja soitin rekisterin puhelinnumeroon heti seuraavana päivänä. Puhelun aikana tehtiin kysely, jossa kartoitettiin hieman terveyttäni ja taustojani. Sitten sovittiin aika ja paikka verikokeeseen parin viikon päähän. Ohjeistus oli, että jos todetaan sopivaksi niin tulee soitto, muutoin tulee kirje. Aikajana kuukaudesta neljään. Asia pihvi.

Verikokeessa ei sitten sen kummempia tapahtunut, 6 putkea verta otettiin ja alettiin odottelemaan tuloksia. Ja tulihan niitä. Muistan seisoskelleeni elokuun puolivälin tienoilla töissä omassa toimistossa juttelemassa huonekaverin kanssa, kun tuntemattomasta numerosta soitettiin. Vastasin, ja kun kuulin mistä soitto tulee, aloin vaistomaisesti etsiä tuolia takapuoleni alle... Eli minut oli todettu testatuista sopivimmaksi luovuttajaksi (lukumäärää en tiedä montako testattiin, onko sillä loppupeleissä edes merkitystä - ei kai). Ja nyt sitten tiedusteltiin, vieläkö olen halukas jatkamaan. No, eikös tässä sitä varten siihen koko rekisteriin liitytty...? Eli vastaus oli kyllä. Siitä alkoikin sitten hommat edetä nopealla aikataululla. Ensin luvassa täydellinen terveystarkastus Meilahdessa riippumattoman lääkärin (joka siis valvoi minun etujani, ei luovutuksen saajan) toimesta. Sinne syyskuun alkupuolella. 

Etsiskelin tässä kohtaa netistä paljon tietoa tulevasta, ja löysinkin yhden hienon blogikirjoituksen kantasolujen luovutuksesta verenkierrosta. Koska luuytimen luovutuksesta en löytänyt oikein mitään selvällä suomen kielellä, niin päätin dokumentoida tämän toisen vaihtoehdon omalta osaltani - tiesin nimittäin heti alusta alkaen, että omalla kohdallani kyseeseen tulisi vain tämä jälkimmäinen vaihtoehto. 

Tässä kohtaa tunnustan pelänneeni hieman, sillä kaikki se, mistä äitini oli minulle aiemmin puhunut, oli käymässä toteen... Hetkeäkään en kuitenkaan suostunut epäröimään, sillä tässä viimeisen vuoden aikana olen jo oppinut edelläolevan kuvan mukaisesti kävelemään suoraan pelkojani kohti. Jos niitä aina vain pakenee, ei koskaan ole tarpeeksi rohkea kokemaan sitä mikä niiden takaa paljastuu. Peloista vapautuu vain kohtaamalla ne...

Siispä. Meilahteen tarkastukseen. 21 putkea verta, EKG, keuhkokuva ja lääkärin haastattelu ja tarkastus. Kaikki ok. Luovutuspäiväkin oli lyöty jo lukkoon, eli jos verikokeissa ei olisi mitään niin syyskuun lopussa olisi h-hetki. Tunnustan jännittäneeni verikokeiden tuloksia hieman, mutta kun nekin tulivat puhtaina takaisin - se oli aika mieletön hetki. Tajuta, että on oikeasti menossa antamaan itsestään osan, jotta joku toinen saisi jatkoaikaa elämälle. 

Lapsille kertominen olikin sitten vähän haastavampaa. Hetken aikaa he olivat huolissaan siitä, sattuisiko minuun, ja rehellinen kun halusin olla, niin kerroin totuuden. Sattuu varmaan vähän, mutta että se menee kyllä ohi. Ja mikä ihaninta, he ymmärsivät (kun sopivasti asian selitti) miksi tähän koko juttuun olin lähdössä mukaan. Laura tiivisti koko asian hienosti yhteen lauseeseen:"että hän voi sitten jatkossakin halata ja rakastaa muita". Minun viisas pieni lapseni <3 juuri näin...

Viimeinkin - itse luovutus. Suuntasin Meilahteen kello kymmeneksi aamulla, luovutusta edeltävänä päivänä. Osastolle saavuttuani ensimmäisenä verikokeet, ja sitten odottelua. Olisin saanut liikkua sairaalan alueella vapaasti, mutta totesin, että minulla on tarpeeksi tekemistä mukana viihtyäkseni ihan vaan siellä omassa huoneessani:

Lisäksi kun sai riittävästi ruokaa ja oli hetken juttuseuraakin, niin mikäs siinä oli ollessa ja odotellessa. Yksi hämmentävä hetki tuli tosin koettua, kun sain nimitunnisteet käteen... Hetken aikaa mietin jo, että mitä mulle ei nyt kerrota, kun sain täsmälleen saman tägin molempiin käsiin - meinaako ne hävittää puolet musta matkan varrella?!

No, ei kuitenkaan. Kyse oli onneksi vain siitä, että joskus leikkurissa joutuvat leikkaamaan tuon tägin kokonaan irti tippaa laittaessaan. Hyvät naurut tosin sain sillä kun koitin pohtia syytä tähän tuplaan!

Eli kaikki valmista seuraavaan aamuun. Illalla viimeisenä vielä sain ohjeen käydä pesulla päästä varpaisiin, ja aamulla sitten hiuksia lukuunottamatta sama. Aamusella hoitaja ajeli myös lantiosta ja alaselästä mahdolliset haituvat pois, niin etteivät sitten haittaa operaatiota. Siinä vaiheessa sujahdin tällaiseen ihanaan sairaalapaitaan, joka (ilman housuja) ei jättäisi paljon arvailujen varaan...

Aamukin on hyvä aloittaa rauhoittavilla, kun olin jo yöllä neljältä herännyt ihan jäätävään nälkään... 

Turha jännitys pois - todellakin! Seuraavana olikin sitten suunta leikkuriin, ja siellä aika pikaiseen unten maille. Onneksi olin polvileikkauksen jäljiltä tietoinen siitä, että nukutus saa minut voimaan pahoin, eli osasin sen kertoa anestesialääkärille, joka lupasi hoitaa asian. No mitä sitten? Seuraava muistikuva on heräämöstä. Ei mainittavia kipuja (!!!), lievää kuvotusta havaittavissa. Molempiin sain samantien lääkitystä, ja olin taas suht ok kaikki yksityiskohdat huomioiden. Aikaa en osaa sanoa kauanko heräämössä olin, mutta jos näin äkkiseltään laskee, niin kahdeksalta vietiin leikkuriin, siellä kuuleman mukaan meni parisen tuntia, ja kahdelta olin taas huoneessa. Olisiko 4h, joista pari unten mailla? 

Ja tosiaan, siinä vaiheessa kun pääsin takaisin huoneeseen olin ollut yli 16h ilman ruokaa, ja ne jotka minut tuntee, tietää että syön suht säännöllisesti ja "riittävästi" - eli olisin voinut syödä siinä vaiheessa hevosen!! Jouduin tosin aluksi tyytymään mehukeittoon ja jogurttiin, joiden jälkeen vedin vielä parin tunnin unet ja heräsin sopivasti päivälliselle. 

Kivut? Yhä edelleenkin ihan siedettäviä, vaikka edellisestä lääkeannoksesta oli kulunut sen verran aikaa, että suurin vaikutus oli jo kadonnut. Jos johonkin pitäisi verrata, niin olo oli kuin olisi käynyt salilla vetämässä pykälää tiukemman pepputreenin tai joogaamassa viikonloppukurssilla tehden paljon vahvoja taaksetaivutuksia. Eli aivan turhaan olin stressannut mahdollisista kivuista - ei niitä juurikaan ollut tai ole tullutkaan. Ja se mitä on tullut, talttuu helposti perus-Buranalla. 

Siinäpä se oikeastaan oli. Koska lähes koko elämänsä ajan kivusta ja veren näkemisestä samantien tipahtanut nainen pystyy tällaisen kokemuksen käymään läpi, niin siihen pystyy ihan jokainen jos vaan päättäväisyyttä riittää. Kipin kapin siis ne, jotka voivat liittyä, mukaan rekisteriin!! Etenkin miehet *krhm krhm*, teitä tarvitaan... Itse ainakin olen valmis käymään kaiken uudestaankin läpi, jos joku minua vielä tarvitsee <3 .

Mitä tästä kaikesta itselleni jää muistoksi? Ensinnäkin sain hienon opetuksen siitä, että riippumatta siitä miten huonosti asiat näyttäisi olevan, oma asenne ratkaisee aivan uskomattoman paljon. Tästä oivalluksesta kiitos sille potilaalle, jonka kanssa jaoin huoneen ensimmäisenä päivänä ja jonka kanssa sain jutella sen hetken. Minun matkani jatkuu tämän oivalluksen kanssa. Lisäbonuksena sain ehkä pari pientä arpea takapuolen päälle (kun niitä suht helposti meikäläiselle jää, pienistäkin haavoista) - niitä kannan ilolla ja ylpeydellä lopun ikääni:

Ja hyvä mieli, tietenkin. Toivon todellakin, että siirre tehoaa vastaanottajalla, ja että hän saa jatkoaikaa elämälleen. Rakkaudella ja avoimin sydämin sen hänelle luovutin, ja uskon, että hän on sen vastaanottanut aivan yhtä suurella rakkaudella. 

It's alive!!

Kesä tuli, kesä meni. Mitä tuli tehtyä...?

Boulderointia Grazissa, Itävallassa

Liikunta pitää terveenä?

Lisää voimaa coreen!

Paluu joogamatolle

Kehonpainoharjoittelun alkeet

Boulderointia ihan vaan tylsästi Kouvolassa

Olkapäätreenit, ensimmäiset reiluun puoleen vuoteen

Punttisali. Kuuluu asiaan

Voikkarenkaat - uusi intohimon kohde!

Sisäseinä - sitä luvassa taas koko talveksi, isolla kauhalla annosteltuna!

Siinä parhaita paloja. Toki sitä tuli paljon muutakin nähtyä ja kokeiltua, mutta josko sitä tyytyisi laskeutumaan blogin pariin tälleen kevyesti kuvakollaasilla. Ensi viikolla sitten taas lisää - ja se on lupaus!

Tuhkasta nousee uusi minä

Blogissani on taas viime aikoina ollut hiljaista, ja siihen on ollut syynsä. Nyt on ehkä aika jo avata hiljaisuuden verhoa ja todeta, että juuri tänään sen nimi on enemmän kuin osuva... Feenikslinnun on aika syntyä uudelleen.

Olen jo pitkään muokannut elämääni suuntaan, jossa pääsen olemaan enemmän minä. Aloitin tieni fyysisestä muutoksesta, ja polku on vienyt koko ajan enemmän kohti itseäni, sitä joka olen kaiken sisäpuolella. Vaikka en sitä alkuun sellaiseksi lainkaan suunnitellut, ajattelin vain ottavani viimeinkin itseäni niskasta kiinni ja tekeväni jotain sellaista, mihin minulla on oikeus.

Matkan varrella olen hikoillut hullun lailla, manannut sitä miten vaikeaa ihmisen voi olla tehdä niin yksinkertaista asiaa kuin syödä hyvin, haastanut jatkuvasti itseäni kurkottamaan pidemmälle ja päästämään irti. Samalla olen alkanut pikkuhiljaa karsimaan ympärilläni vellonutta negatiivista energiaa, luopunut sekä tahattomasti että tarkoituksella sellaisista ihmisistä ja asioista, joiden en enää ole kokenut vievän minua eteenpäin. Olen etsinyt ja odottanut jotain uutta, joka ohjaisi minua kohti seuraavaa askelta. Niin fyysisesti kuin henkiselläkin tasolla. Tämä kaikki on vienyt minulta pois paitsi paljon huonoja asioita, myös jotain sellaista jota oikeasti rakastin ja vieläpä täydestä sydämestäni.

Muutos on ollut helpottavaa. Ja samalla se on tehnyt - ja tekee - ihan helvetin kipeää. Tähän päästäkseni minun on pitänyt tunnustaa itselleni etten tiedä itsestäni juuri mitään, että pelkään asioita joita en edes tajunnut pelkääväni, ja että sen pelon takia olen jumittunut siihen missä olen nyt... Olen tieten tahtoen, peloistani piittaamatta, purkanut kaikki suojamuurit sisältäni, ja samalla koko ajan pelännyt itseni puolesta. Kaivanut vanhoja aukiolevia haavoja esiin, jotta ne voisivat alkaa parantua ja jotta minusta tulisi jälleen kokonainen.

Se mitä olen oppinut on, että aika ei suinkaan paranna haavoja. Ne voi parantaa vain antamalla kaiken sen tuskan ja pahan olon tulla ja kulua loppuun, kunnes jäljellä on enää vain tyhjää. Ne pitää polttaa umpeen, antaa kivun tulen viedä ne mennessään. Ja kun tuli on palanut loppuun, jää tuhkaa. Siitä on hyvä alkaa rakentamaan itseään uudestaan, pala palalta, piilottamatta enää mitään itsestään. Syntyä uudelleen kuin feenikslintu, todellisena itsenään.

Ja tiedättekö? On uskomattoman helpottavaa huomata, miten nopeasti kaikki alkaa parantua - suurin haaste koko prosessissa on ollut antaa kaiken tapahtua. Päästää se sisään ja nähdä, miten pienestä kytevästä liekistä kasvaa suunnaton roihu, joka tuntuu polttavan hetkessä koko minuuden poroksi. Ja miten poskille hiljaa vierivät kyyneleet sammuttavat viimeisetkin liekit jättäen jälkeensä hetkeksi pelkän pimeyden. Sitten, aivan kuin salaa, jossain olkasi takana pilkahtaa pieni valonsäde, se, jonka olemassaoloa et todennäköisesti olisi huomannut ellet olisi antanut kaiken tapahtua.

Sinne minä nyt suuntaan, yhden pienen yksinäisen tähden perään. Ehkä sen läheltä löytyy joskus toinenkin, ja kolmas - kokonainen uusi universumi, sellainen, jossa minä saan olla todellinen itseni.

Vain taivas rajana

Ai että olenko innoissani?!

Kävin kokeilemassa ensimmäistä kertaa köysikiipeilyä paikallisen kerhon seinällä, ja jos en aiemmin ole tätä sanonut niin nyt sanon - koukku on nielaistu, siimoineen, kohoineen ja vapoineen päivineen...

Ensinnäkin se tunne kun katsot 12 metriä korkeaa seinää edessäsi, jossa katonrajassa siintää se viimeinen ote. Siellä on päivän tavoite. Fiilikset menee laidasta laitaan, "ei hemmetti, mitä mä oon taas tekemässä" -ajatuksesta mielettömään innostukseen - "jess, tonne mä aion kiivetä". Solmut kuntoon, viimeiset ohjeet varmistajalta ja menoksi. Viidessä metrissä sitä kurkkaa alas, kun alhaalta kuuluu kommenttia että nyt sä olisit boulderilla jo huipulla. Ei paha, jatketaan. Kahdeksan, yhdeksän metrin korkeudella alkaa käsiä hapottaa, ei jumalautsi, huippu häämöttää mutta tähänhän mä en vielä pysähdy ja luovuta. Mielessä vilahtaa myös ajatus, että "älä nyt idiootti enää kiipeä, sä olet ihan tarpeeksi korkealla jo, mitäs jos tiput ja ja ja". Ilman aiempaa samanlaista kamppailua pääkopassa ekalla boulderointikerralla, olisin varmasti luovuttanutkin, mutta tällä kertaa pääkopan komento irroittaa ote ja kurkottaa seuraavaan on helpompi toteuttaa. Sivustakatsotsojalta tuo taistelu olisi todennäköisesti jäänyt huomaamatta. Taas mennään, hapottaa hapottaa mutta matka lyhenee, käsien ravistelu helpottaa vähän. Vielä yksi kurotus muutaman ansaitun ärräpään säestyksellä ja hei, viimeisessä otteessa roikutaan!! Ja hui hitto miten korkealla!

Lopuksi vielä kyydin hauskin osuus eli laskeutuminen, se on helppoa äskeisen jälkeen. Alhaalla hymy korvissa ja ansaitut ylävitoset. VITTU TÄÄ ON SIISTIIIII!!!

(... sori...)

Yllättäen ei tullut kuvia nappailtua joten tyydytään tällaiseen yleisjargoniin tällä kertaa. Ensi kerralla lupaan näpsiä muutaman fiilistelykuvankin jo mukaan!!

Ja takaisin asiaan. No mitäs nyt sitten? Siinäkö se oli?

No ei todellakaan. Jonkin aikaa meni, että sain kädet taas pelikuntoon ja ei kun uudestaan köysiin ja seinälle. Nyt seinän vaihto, vielä toisen kerran mennään kaikilla otteilla. Sopii mainiosti. Eikä mielessä enää epäilyksen häivääkään, tuonne mennään ja piste. Ensimmäisestä otteesta alkaen vähän reippaampi tahti, ja tällä kertaa vaivattomasti ylös käytännössä ilman, että kyynärvarret huutaa hoosiannaa. Ja hupsista heijaa alas.

Sanoinko muuten jo että tää on ihan sairaan siistiä?!

Hetki taas palauttelua ja sitten - vielä kerran, kiitos! Nyt osa otteista pois, tällä kertaa parin reitin otteita hyödyntäen niin pitkälle kuin mahdollista. Tunnustan, viimeiseen kolmeen metriin piti hyödyntää paria ylimääräistä otetta, mutta ei haittaa, kolme kertaa ylös saakka. Huisia!

Ja ettei nyt ihan olisi jäänyt harjoitukset vajaaksi, niin vielä hetkeksi caveen boulderoimaan... Mutta hei, siitä lisää sitten ensi postauksessa, nyt on niin mieletön pää pilvissä ja vain taivas on rajana -pössis että ei vaan pysty <3 .

Blahblahblah. Go workout!

Lupailin siis jo muutama postaus sitten että nyt luvassa treeniäkin jo. Tässä aimo pläjäys!

Laskeskelin nimittäin että parilla viime viikolla on tullut reippailtua varsin mallikkaasti - on hiihtoa, salia, joogaa, lumitöitä (!!), jne jne. Muutama ihan ehdoton kohokohta sieltä joukosta löytyy, tässä niistä ensimmäiset:

Eli tenavien kanssa yhdessä lumilla. Molemmat kokeili ensimmäistä kertaa laskettelua, ja hiisi vieköön kun nuo oppivat sen helposti ja nopeasti tuossa iässä!! Kateeksi käy... Oman polven takia olen jo pitkään sanonut etten enää rinteeseen mene, mutta taas se vanha sanonta pitää paikkaansa - älä sano koskaan ei koskaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun isompi neiti halusi koittaa lumilautaa, niin omatkin intohimot heräsi taas ja luulenpa, että vielä tänä talvena näkyy taas meikäläinenkin rinteessä. Joko suksilla tai itse asiassa todennäköisemmin laudalla <3 !! Ja siis niille jotka ei sitä ennestään tienneet, niin pistin polvestani eturistisiteen paskaksi juuri laskettelureissulla vuonna 2010. Ja kuntoutus jatkuu yhä edelleen - ei kai itse asiassa lopu koskaan.

Toinen kuva tuossa ylempänä olikin sitten murtsikkaa. Ihan vaan tuohon lähelle Nauhan majalle oltiin menossa käymään vähän muistelemaan hiihtoa seuraavan viikonlopun hiihtokouluja ajatellen... 4 km, kyllä nuo sen jaksaa. No jaksoi. Itse asiassa kääntöpisteelle eli majalle kun ehdittiin niin neidit sanoi vaan että eikun jatketaan, he haluaa hiihtää koko lenkin ympäri. No mikäpä siinä sitten auttoi, minut äänestettiin 2-1 kumoon ja matka jatkui. 10 km hiihdettiin (ilman mehuja tai mitään naposteltavaa matkan varrella kun ei huono äiti tajunnut sellaisia ottaan mukaan), hitaasti mutta hiihdettiin kuitenkin. Ja nuorempi 5v. Hattua nostan!!

Mitäpä muuta? No salia. Vaikka jouduin ottamaan tuon viime vuonna vaivanneen tenniskyynärpään takia iisimmin koko viime syksyn niin nyt sitä ei taas huomaa. Pikemminkin tuntuu, että voima on palannut lihaksiin entistä nopeammin. Melkein tekisi mieleni heittää treenikalenterin lukemia Exceliin ja piirtää parit kuvaajat, sieltä sen varmaan näkisi vielä paremmin... Eli 3-4 krt viikossa tulee salilla taas käytyä (hyppyläpsyhymiöt sille!) - kesän biksu- ja mekkokelejä odotellessa :-) .

Hännänhuippuna vielä se uusi lajikokeilu, ainahan sitä pitää itseään haastaa... Saatiin nimittäin viimeinkin aikaiseksi lähteä kokeilemaan boulderointia. Isompi neiti mukaan, tossut jalkaan ja seinälle. Ensi alkuun oli hiukka hakemista, mutta pikkuhiljaa askel askelmalta ylemmäs. Suurin kynnys oli siinä vaiheessa, kun oli päässyt ehkä metrin, puolentoista korkeudelle ja olisi pitänyt irrottaa käsiote ja kurkottaa ylemmäs. Henkinen taistelu itsesuojeluvaiston kanssa oli tiukka mutta pääkoppa voitti ja ylemmäs mentiin. Aina ylös asti, ensin helpointa reittiä. Itseluottamuksen kasvaessa uskalsin kokeilla pikkuhiljaa vaikeampiakin reittejä ja itse asiassa hämmästyin, miten sitä pikkuhiljaa paransi toimintaansa koko ajan. Luotti sormiinsa ja tossuihinsa. Ja mitä neitiin tulee, niin hienosti hänkin lähti hakemaan reittiä ylöspäin - vielä toistaiseksi hieman varovaisesti mutta ensi kerralla menee varmasti jo paremmin. Kyllä, sellainenkin on siis tulossa (ja toivottavasti vielä monta muutakin)!!

Ja sitten se Facen puolella lupailemani pakollinen ruokapäivitys... Bongasin nimittäin jostain ohjeen maidottomiin ja viljattomiin burgereihin, ja pakkohan niitä oli heti kokeilla. Eikä muuten jäänyt viimeiseksi kerraksi kun näitä meidän ruokapöydästä löytyy, sen verran oli herkullisia!! Alla ohjetta, ei kun kokeilemaan!

Bataattiburgerit
(4 annosta)

2 isoa bataattia
Salaattia
Kurkkua
Tomaattia

Jauhelihapihvit
300g naudan jauhelihaa
2 kananmunaa
1 sipuli
Suolaa, mustapippuria, muita mausteita/yrttejä...

Majoneesi
1 kananmuna
2 dl MCT-öljyä (tai rypsiöljyä)
0,5 tl Dijon-sinappia
0,5 tl merisuolaa
1 tl sitruunamehua
Loraus vaaleaa balsamicoa
Mustapippuria, paprikajauhetta, grillausmaustetta, chiliä, Roasted Garlic & Peppar -maustetta (esim.)

Pese bataatti kunnolla ja leikkaa siitä paksuja kiekkoja. Laita ne vierekkäin pellille ja lorauta päälle oliiviöljyä. Paista 225 asteessa noin 15-20 minuuttia, kunnes ne ovat ruskistuneet hieman. Sekoita jauhelihapihvien ainekset ja paista pannulla bataattiviipaleiden kokoisiksi pihveiksi. Tee majoneesi korkeassa astiassa, jonne balsamicoa ja sitruunamehua lukuunottamatta kaikki ainekset. Muutama surautus sauvasekoittimella. Balsamico ja sitruuna sekaan, ja tarkista maku.

Jauhelihapihvien tilalle voi kokeilla myös kanan rintafileitä, tai miksei myös paistettua tofua tai ehkä jopa halloumia. Ja toki myös oheistäytteitä voi vaihdella oman maun mukaan, itse haluan ehdottomasti kokeilla kesällä grillattua paprikaa. Omaani olisin kaivannut vielä lisäksi chilikastiketta - ensi kerralla sitten!!

Terveisiä Barcelonasta!

Kuten joku varmaan jo edellisestä tekstistä arvasi, niin maailmalla on tullut taas reissattua ja nähtyä paljon kaikenlaista uutta ja ihmeellistä... Kyseessä oli siis työmatka Espanjaan, jossa en ollutkaan aiemmin käynyt - eli ihan mielenkiinnolla lähdin matkaan.

Syömisten suhteen mietitytti miten onnistun pitämään hyvin alkaneen Alku -polkuni mahdollisimman hyvin, mutta sitten fiksuna likkana totesin että mitä siitä jos jonkun kerran vähän joutuu venymään. Pääasia on paluu polulle ja arkeen. Toisin sanoen maistelin hyvällä ruokahalulla pinchoja (paikallinen nimi tapakselle), söin paellaa, perunoita, suklaajälkkäriä, join maitokahvia ja viiniä jne jne. Ja hyvää oli!!

Rehellisesti sanottuna ruokien joukossa oli myös sellaisia, joita en toistamiseen halua enää maistaa... Esimerkkinä jotain yybersuolaista ja tahmaista töhnää, hyi olkoon. Mutta - jälleen kerran löytyi kaupunki, jonne haluan vielä palata!

 

  

Tuliaisiksi tarttui mukaan jokunen Desigualin mekko, osa viime vuoden kokoelmaa, osa tämän. Kun halvalla sai niin pakkohan se oli ostaa... Nyt on kiva odotella Suomen kesää, kun tietää että muutaman kuukauden päästä saa vetää ihanan mekon päälle lämpimänää kesäpäivänä!!

Nyt vaan lisää treeniä niin saa taas talven (lue: joulun) aikana kertyneen rasvakerroksen sulateltua. Treenistä voisinkin kirjoitella lisää taas seuraavassa postauksessa - nyt jään fiilistelemään vielä hetkeksi Espanjan tunnelmia!