Pyörremyrskyn jälkeen

Jokohan sitä uskaltaisi vetää vuoden 2016 yhteen...?

Se näyttää nimittäin jotakuinkin tältä:

I guess we're not in Kansas anymore, Toto...

Ei olla Kansasissa, ei todellakaan. Melkoista myllerrystä ollut - uusi ammatti (tai oikeastaan kaksi), avioero, muutto omaan asuntoon, täysipäi(väi)seksi yrittäjäksi ryhtyminen... Alkaa heikompaa jo huimata, ja kyllähän sitä tässä väkisinkin miettii, että jos 2016 oli täynnä tuulta ja tuiverrusta, niin mitä mahtaa vuosi 2017 tuoda tullessaan?!

Vaikka isoimmat askeleet oli loppukesästä jo otettu, niin vielä alkusyksystä epäröin, pohdin ja huolehdin. Miten pystyn tähän? Mitä sitten kun vuodenvaihde koittaa ja kaiken pitäisi olla valmista, tämä vuoden alussa aloitettu polku kuljettuna loppuun? Älkää ymmärtäkö väärin - elannon hankinta ei koskaan ollut huolenaiheena, vaan pikemminkin se, mihin tästä suunnata. Mitä seuraavana tehdä elämälläni?

Kunnes universumi taas pyöräytti isoa pyörää ja kaikki selkeni. Sen suurempia yrittämättä ja ponnistelematta. Pysähtymällä ja kuuntelemalla, olemalla kärsivällinen.

Ja kuin taikaiskusta ensi vuosi - ja koko tulevaisuus - on järjestetty, katettu valmiiksi eteeni. Voisin toki kirjoitella tähän pitkän litanian asioita, joita tiedän jo nyt ensi vuoden tuovan tullessaan (olin niitä jo itse asiassa tähän listannutkin, mutta pyyhin ne pois).

Miksikö?

Koska nyt pyörremyrskyn viimenkin laannuttua havaitsin, että kyllä, olen yksin. Mutten yksinäinen - löysin sen keskeltä itseni, kateissa olleen hymyni ja - tämän hetken. Taidon elää tässä ja nyt <3 .

Tienhaarassa

Oletko koskaan katsonut elämääsi taaksepäin ja havainnut, millaista loogista (tai epäloogista) polkua pitkin olet kulkenut - tai kulkeutunut - nykyiseen pisteeseen?

Oletko koskaan pohtinut tarkemmin miksi? Mitä valintoja olet tehnyt päätyäksesi tähän? Tai mitä jättänyt tekemättä? Vai oletko sitä mieltä, että et ole juurikaan mitään tehnyt, vaan että elämä on heittänyt sinut sattuman ja sattumusten kautta nykyiseen tilaasi?

Oma polku ei välttämättä näytä väistämättömältä sarjalta tapahtumia, mutta kun niitä alkaa yhdistelemään uudesta perspektiivistä, saattaa havaita, että ilman tiettyjä tapahtumia jotain suurempaa olisi hyvin suurella todennäköisyydellä jäänyt tapahtumatta. Näitä tapahtumia ei välttämättä juuri tuolla hetkellä havaitse, mutta kun katsoo taaksepäin tarpeeksi laajan linssin läpi ja tarpeeksi pitkän ajan kuluttua, voi havaita noiden tilanteiden olleen niitä tienhaaroja, joiden kautta olet kulkenut nykyiseen pisteeseesi.

Samalla tavalla voit kenties ajatella nykyhetken tapahtumista - joku niistä saattaa olla se tienhaara, joka määrittää tulevan polkusi suunnan ja sen, ketä ja mitä matkan varrella tulet kohtaamaan. 

En suinkaan väitä, että kaikille sopii yksi ja sama polku. Kaikille on omansa. Mutta aika ajoin jokaisen meistä on hyvä tarkistella sitä tietä, mitä on jo kulkenut nähdäkseen paremmin minne on menossa. Nimittäin ilman menneen hyväksymistä ja ymmärtämystä siitä, että se on kokonaisuutena - jokaisessa tienhaarassa tehdyn valinnan kautta - tuonut sinut nykyhetkeen, et voi päästä menneestä irti. Jatkaa eteenpäin ilman haikeutta tai katumusta. Olla todella vapaa jatkamaan matkaa. 

Milloin sinä viimeksi katsoit taaksepäin?

Uuteen nousuun

Sattuneesta syystä päivittäinen selviytymisstrategiani on ollut jo jonkun aikaa "One breath at a time". En tiedä mitä kaikkea olen tällä välillä menettänyt (paljon, todennäköisesti), kun kaikki huomio on mennyt siihen, että saan päivittäiset toimet kunnialla hoidettua eli että

a) syön,

b) teen duunit niin, ettei niissä ole valittamisen sijaa eli keskityn niihin niiden vaatimalla tarkkuudella ja innolla,

c) vietän aikaa lasteni kanssa, 

d) liikun ja

e) lepään riittävästi.

Ihan yhtä sattuneesta syystä kohdat a), d) ja e) ovat jääneet vähemmälle huomiolle, eli kun ei vaan jaksa. Ehkä tuo nukkumisen puute on ollut seurausta noista kahdesta muusta, eli kun ei syö ("kun ei ruoanlaittoon jaksa/ehdi käyttää aikaa") eikä liiku ("onhan mulla fyysinen työ jossa tulee liikuttua päivittäin ainakin se 4 tuntia, plus sitten joogatuntien pito siihen päälle") niin eipähän sitä oikein nukutakaan. Ja ehkä myös kaikella tunnekuormituksella on myös ollut oma osansa, kesän valoisista öistä puhumattakaan.

Onneksi tunnelin päässä on viimeinkin valoa.

Menneellä viikolla olen nimittäin käynyt taas useamman kerran sekä kiipeilyseinällä että joogaamassa. Ja yllättäen ruoka maistuu taas - viime viikollakin havaitsin, että mahani alkoi ensimmäistä kertaa ehkä puoleen vuoteen ilmoittelemaan itsestään, ja vieläpä säännöllisesti noin 4h välein!! 

Tästä se lähtee taas, vaikka tuntuu siltä, että kunto on lähes nollassa (ainakin kiipeilyseinällä). Pitkä astangaharjoitus tosin tuntui yllättävän hyvälle, vaikka aiemmin en ykkössarjasta ole juurikaan välittänyt - nyt koko harjoitus vaan tuntui lentävän eteenpäin, eikä kehossa tuntunut kiristystä... Jopa käsilläseisonnat on edistyneet, vaikken niiden eteen ole säännöllisesti mitään tehnytkään. Tykkään <3 !!

Joogan ja kiipeilyn lisäksi ensi viikolla korkkaa salikausi, kuulostellaan ensi kerralla mitä kivaa siellä mahtaa taas tapahtua!

Elämänmittaisella matkalla

Puoli vuotta sitten blogini hiljeni täysin. Ensimmäiset 3 kk meni pohtiessa jopa koko roskan poistamista, ja viimeisimmät 3 kk puolestaan odotellessa sitä, milloin pystyisin taas kirjoittamaan.

Pitkä aika - ja pohdinta.

Miksi näin sitten kävi?

Jo jonkun aikaa elämäni on ollut yhtä muutosta ja myllerrystä. Aloitin tämän blogin - ja itse asiassa koko feenikslinnun matkan - ulkopuolelta ja päädyin matkustamaan lähestulkoon universumin toiselle laidalle ja takaisin, sukeltamaan syvälle itseeni. Ulkoinen muutos oli pelottavankin helppo tähän loppumatkaan verrattuna, ja nyt itse asiassa ymmärrän, miksi monelle se on se elämänmuutos joka toteutetaan: se ei satu. Se ei pelota. Se ei revi rikki ja pakota näkemään niihin perimmäisimpiin ja vaikeimpiin kysymyksiin.

Tässä vaiheessa tuntuu, että nähdessäni miten helppo tuo ensimmäinen muutos lopulta olikaan, aloin havaita itsessäni ja ympäristössäni sellaisia epäkohtia ja ihmisiä, jotka saivat minut voimaan henkisesti huonosti, olemaan liian itsekriittinen, tuomitseva ja saamaton. Syyttelemään muita asioista, joita en näennäisesti voinut muka muuttaa. Sitten kun tajusin, että kyse ei ole itse asiassa olekaan muista ihmisistä tai ympäröivästä tilanteesta ylipäätään, vaan minusta itsestäni ja omista reaktioistani niihin, aloin tietoisesti karsimaan näitä negatiivisuuden lähteitä elämästäni. Yksi kerrallaan. Etsien jotain muuta. Jotain uutta ja inspiroivaa, jotain positiivista. Jotain josta ammentaa voimaa ja kauneutta.

Tietämättä tarkkaan mihin asti kaikki johtaisi.

Monta askelta ja askelmaa, yksi kerrallaan, keräten rohkeutta siihen viimeiseen hyppyyn. Oppien luottamaan omiin siipiin ja valintoihini, omiin arvoihini ja siihen, millainen ihminen tiesin sisimmässäni olevani. Luottaen siihen, että unelma kantaa. 

Ja se viimeinen askel on nyt otettu, se jonka pelkäsin kaatavan sekä blogini että koko elämäni... Avioero. 

Vaikka se teki (ja tekee edelleen) kipeää, ja opettelemme nyt koko porukka uutta elämää ja elämäntilannetta, niin tiedän jo nyt tämän olleen oikea ratkaisu. Ex-miestäni arvostan ja kunnioitan edelleen lasteni isänä, mutta perheenä jotain puuttui. Itsekästä tai ei, mutta sanon sen nyt tässä ääneen: se jokin joka puuttui olin minä itse. Minun iloni ja onnellisuuteni. Minä minuna itsenäni, sellaisena ihmisenä joksi olin kasvanut. Olin perheessämme enää jotain sellaista mitä minun oletettiin ja odotettiin olevan, en sitä mitä sisimmässäni olin. 

Aika pelottava havainto. Sellainen joka repii aika lailla sielua, itsetunnosta ja elämänilosta puhumattakaan.

Mitä siis nyt? Oma pieni asunto lähellä lapsia, opiskellen ammattiin jota tiedän jo nyt rakastavani ja arvostavani. Tai no, itse asiassa kahteenkin ammattiin, jos ja kun näyttää siltä, että myös unelmani joogaopettajan työstä kantaa. Suuri kiitos niille kahdelle ihmiselle, jotka rohkaisivat minua lähtemään näihin molempiin suuntiin, itse asiassa kannustaen lähes samoilla sanoilla - "olisit hyvä siinä". Toivottavasti olen luottamuksenne arvoinen <3

Pienin askelin ja nöyränä eteenpäin. Sitä miten tämän blogin tarina jatkuu, en osaa vielä sanoa, siksi kysynkin teiltä: vieläkö TE jaksatte olla mukanani tällä elämänmittaisella matkalla?

Niskalenkki sohvaperunasta!

Viimeinkin ensimmäiset pari kuukautta koulusta on takana ja asiakastyö alkaa... Sen myötä alkaa toivottavasti löytymään aikaa myös kuntoilulle, joka on jäänyt opiskelun (tentti per viikko), työn, perheen jne. jalkoihin. Kiitos siis hiihtolomaviikon, sain taas koneen käyntiin ja nyt olisikin taas intoa liikkumiseen - enemmän kuin mitä on aikaa käytettävissä!

Tässä vähän viikon saldoa ja muutama fiilistelykuva. Näillä lähdetään liikkeelle:
- Murtsikkaa 25 km, aina yhtä kivaa!
- Laskettelua 3 päivää, sekä suksilla että laudalla (!!). Eturistisiteen katkeamisen mukanaan tuomat pelot on nyt viralllisesti historiaa!
- Mäenlaskua liukurilla rajattomasti - hapottaa hyvinkin tehokkaasti niin vatsalihakset kuin reidetkin kun tarpoo mäkeä ylös muksujen perässä :) ...

 

Ai niin ja tosiaan viikon bonustehtävä meinasi unohtua... Ehdin piipahtamaan seinällekin taas pitkästä aikaa!! Siitä ja sen hapokkuudesta ei sitten sen enempää, projekti "Kadota muutama kilo kesään mennessä" alkoi JUST NYT!

Matkalla

Pitkä aika on taas vierähtänyt edellisestä postauksesta, ja nyt voin ihan rehellisesti sanoa ettei vaan ole ollut aikaa. Taitaa itse asiassa olla ensimmäinen viikonloppu vuodenvaihteen jälkeen, kun olen OIKEASTI ehtinyt istua alas ja hengähtää hetken. En itse asiassa taida olla täällä kertonut mitä elämääni nykyisin kuuluu? Aloitetaanpa siis siitä.

Syy miksi irtisanouduin yliopistolta ja jätin väitöskirjan kesken oli siis hyppy tuntemattomaan. Syy hyppyyn löytyy itse asiassa Lahdesta, ja tarkemmin Lahden Hierojakoulusta, jonne minut hyväksyttiin opiskelemaan kuluvaksi vuodeksi. Valitsin opiskelumuodoksi päiväryhmän eli käytännössä edessä oli paluu koulun penkille ihan aikuisten oikeasti. Ja itse asiassa jo parin viikon jälkeen olin täysin varma, että valintani oli oikea, sillä ryhmähenki porukassa on aivan uskomaton, opiskelukaverit yhtä motivoituneita aiheen opiskeluun kuin mitä itsekin ja opettajat huippuja (paitsi opettajina myös ihmisinä)!! Ja vaikka opiskelu on ollut rankkaa - luita, lihaksia, latinaa, anatomiaa, käytäntöä ja myös kokeita (joka viikko, toisesta opiskeluviikosta alkaen...) - niin se palkitsee yllättävillä tavoilla (siitä lisää sitten joskus). Lisäksi kun miettii tähän mennessä opitun asian määrää niin tuntuu aivan käsittämättömältä, että koulua on ollut vasta vajaa pari kuukautta!

Vaikka matka on vasta alussa ja varmasti tulee vuoden aikana hetkiä, jolloin varmasti mietin tekemäni ratkaisun järkevyyttä, niin tiedän jo nyt, että tämä oli varmasti elämäni paras päätös. Ja se joka kuvittelee, että sen tekeminen oli helppo, niin voin kertoa: itse päätöksen tekeminen oli se kaikkein vaikein osuus. Kaikki muu tuntuu tulevan nyt kuin itsestään!! Ja muista suunnitelmistani ne, joita en tämän päätöksen vuoksi juuri nyt pysty toteuttamaan, odottavat kyllä - ne tulevat sitten kun niiden aika on. 

#DecemberExercise

Nyt kun työkiireet on jääneet taakse ja on koko kuukausi aikaa _ihan_vain_minulle_ (okei, no vähän lapsillekin) niin otin taas itseäni niskasta kiinni ja haastoin itseni - ideana oli liikkua joka päivä vähintään 30 minuuttia. Ei paha? Ei pitäisikään olla. Siksi päädyin haastamaan mukaan myös kavereita, eli haasteeni löytyy Instasta hashtagin #DecemberExercise alta, sekä blogin FB-sivuilta. Kaikki nyt sitten vaan mukaan, vielä ehtii!

Terhi muuten kirjoitti haasteeni inspiroimana omaan blogiinsa erittäin hyvän tekstin, siksi päädyn pitämään omani lyhyenä. Käykää tutustumassa!! Ohessa kuvia omiin alkukuun luukkuihini, ja tosiaan Instasta löytyy lisää (muidenkin kuvia):

Ps. Ja koska on tosiaan joulukuu, niin reipas siivouspäivä (jonka jokainen todennäköisesti tulee tekemään) katsotaan suoritukseksi. Eikä kävelyäkään väheksytä, pääasia että ei lösähdä työpäivän päätteeksi sohvannurkkaan ja löllötä siinä loppuiltaa!