Pyörremyrskyn jälkeen

Jokohan sitä uskaltaisi vetää vuoden 2016 yhteen...?

Se näyttää nimittäin jotakuinkin tältä:

I guess we're not in Kansas anymore, Toto...

Ei olla Kansasissa, ei todellakaan. Melkoista myllerrystä ollut - uusi ammatti (tai oikeastaan kaksi), avioero, muutto omaan asuntoon, täysipäi(väi)seksi yrittäjäksi ryhtyminen... Alkaa heikompaa jo huimata, ja kyllähän sitä tässä väkisinkin miettii, että jos 2016 oli täynnä tuulta ja tuiverrusta, niin mitä mahtaa vuosi 2017 tuoda tullessaan?!

Vaikka isoimmat askeleet oli loppukesästä jo otettu, niin vielä alkusyksystä epäröin, pohdin ja huolehdin. Miten pystyn tähän? Mitä sitten kun vuodenvaihde koittaa ja kaiken pitäisi olla valmista, tämä vuoden alussa aloitettu polku kuljettuna loppuun? Älkää ymmärtäkö väärin - elannon hankinta ei koskaan ollut huolenaiheena, vaan pikemminkin se, mihin tästä suunnata. Mitä seuraavana tehdä elämälläni?

Kunnes universumi taas pyöräytti isoa pyörää ja kaikki selkeni. Sen suurempia yrittämättä ja ponnistelematta. Pysähtymällä ja kuuntelemalla, olemalla kärsivällinen.

Ja kuin taikaiskusta ensi vuosi - ja koko tulevaisuus - on järjestetty, katettu valmiiksi eteeni. Voisin toki kirjoitella tähän pitkän litanian asioita, joita tiedän jo nyt ensi vuoden tuovan tullessaan (olin niitä jo itse asiassa tähän listannutkin, mutta pyyhin ne pois).

Miksikö?

Koska nyt pyörremyrskyn viimenkin laannuttua havaitsin, että kyllä, olen yksin. Mutten yksinäinen - löysin sen keskeltä itseni, kateissa olleen hymyni ja - tämän hetken. Taidon elää tässä ja nyt <3 .

Tienhaarassa

Oletko koskaan katsonut elämääsi taaksepäin ja havainnut, millaista loogista (tai epäloogista) polkua pitkin olet kulkenut - tai kulkeutunut - nykyiseen pisteeseen?

Oletko koskaan pohtinut tarkemmin miksi? Mitä valintoja olet tehnyt päätyäksesi tähän? Tai mitä jättänyt tekemättä? Vai oletko sitä mieltä, että et ole juurikaan mitään tehnyt, vaan että elämä on heittänyt sinut sattuman ja sattumusten kautta nykyiseen tilaasi?

Oma polku ei välttämättä näytä väistämättömältä sarjalta tapahtumia, mutta kun niitä alkaa yhdistelemään uudesta perspektiivistä, saattaa havaita, että ilman tiettyjä tapahtumia jotain suurempaa olisi hyvin suurella todennäköisyydellä jäänyt tapahtumatta. Näitä tapahtumia ei välttämättä juuri tuolla hetkellä havaitse, mutta kun katsoo taaksepäin tarpeeksi laajan linssin läpi ja tarpeeksi pitkän ajan kuluttua, voi havaita noiden tilanteiden olleen niitä tienhaaroja, joiden kautta olet kulkenut nykyiseen pisteeseesi.

Samalla tavalla voit kenties ajatella nykyhetken tapahtumista - joku niistä saattaa olla se tienhaara, joka määrittää tulevan polkusi suunnan ja sen, ketä ja mitä matkan varrella tulet kohtaamaan. 

En suinkaan väitä, että kaikille sopii yksi ja sama polku. Kaikille on omansa. Mutta aika ajoin jokaisen meistä on hyvä tarkistella sitä tietä, mitä on jo kulkenut nähdäkseen paremmin minne on menossa. Nimittäin ilman menneen hyväksymistä ja ymmärtämystä siitä, että se on kokonaisuutena - jokaisessa tienhaarassa tehdyn valinnan kautta - tuonut sinut nykyhetkeen, et voi päästä menneestä irti. Jatkaa eteenpäin ilman haikeutta tai katumusta. Olla todella vapaa jatkamaan matkaa. 

Milloin sinä viimeksi katsoit taaksepäin?

Uuteen nousuun

Sattuneesta syystä päivittäinen selviytymisstrategiani on ollut jo jonkun aikaa "One breath at a time". En tiedä mitä kaikkea olen tällä välillä menettänyt (paljon, todennäköisesti), kun kaikki huomio on mennyt siihen, että saan päivittäiset toimet kunnialla hoidettua eli että

a) syön,

b) teen duunit niin, ettei niissä ole valittamisen sijaa eli keskityn niihin niiden vaatimalla tarkkuudella ja innolla,

c) vietän aikaa lasteni kanssa, 

d) liikun ja

e) lepään riittävästi.

Ihan yhtä sattuneesta syystä kohdat a), d) ja e) ovat jääneet vähemmälle huomiolle, eli kun ei vaan jaksa. Ehkä tuo nukkumisen puute on ollut seurausta noista kahdesta muusta, eli kun ei syö ("kun ei ruoanlaittoon jaksa/ehdi käyttää aikaa") eikä liiku ("onhan mulla fyysinen työ jossa tulee liikuttua päivittäin ainakin se 4 tuntia, plus sitten joogatuntien pito siihen päälle") niin eipähän sitä oikein nukutakaan. Ja ehkä myös kaikella tunnekuormituksella on myös ollut oma osansa, kesän valoisista öistä puhumattakaan.

Onneksi tunnelin päässä on viimeinkin valoa.

Menneellä viikolla olen nimittäin käynyt taas useamman kerran sekä kiipeilyseinällä että joogaamassa. Ja yllättäen ruoka maistuu taas - viime viikollakin havaitsin, että mahani alkoi ensimmäistä kertaa ehkä puoleen vuoteen ilmoittelemaan itsestään, ja vieläpä säännöllisesti noin 4h välein!! 

Tästä se lähtee taas, vaikka tuntuu siltä, että kunto on lähes nollassa (ainakin kiipeilyseinällä). Pitkä astangaharjoitus tosin tuntui yllättävän hyvälle, vaikka aiemmin en ykkössarjasta ole juurikaan välittänyt - nyt koko harjoitus vaan tuntui lentävän eteenpäin, eikä kehossa tuntunut kiristystä... Jopa käsilläseisonnat on edistyneet, vaikken niiden eteen ole säännöllisesti mitään tehnytkään. Tykkään <3 !!

Joogan ja kiipeilyn lisäksi ensi viikolla korkkaa salikausi, kuulostellaan ensi kerralla mitä kivaa siellä mahtaa taas tapahtua!

Elämänmittaisella matkalla

Puoli vuotta sitten blogini hiljeni täysin. Ensimmäiset 3 kk meni pohtiessa jopa koko roskan poistamista, ja viimeisimmät 3 kk puolestaan odotellessa sitä, milloin pystyisin taas kirjoittamaan.

Pitkä aika - ja pohdinta.

Miksi näin sitten kävi?

Jo jonkun aikaa elämäni on ollut yhtä muutosta ja myllerrystä. Aloitin tämän blogin - ja itse asiassa koko feenikslinnun matkan - ulkopuolelta ja päädyin matkustamaan lähestulkoon universumin toiselle laidalle ja takaisin, sukeltamaan syvälle itseeni. Ulkoinen muutos oli pelottavankin helppo tähän loppumatkaan verrattuna, ja nyt itse asiassa ymmärrän, miksi monelle se on se elämänmuutos joka toteutetaan: se ei satu. Se ei pelota. Se ei revi rikki ja pakota näkemään niihin perimmäisimpiin ja vaikeimpiin kysymyksiin.

Tässä vaiheessa tuntuu, että nähdessäni miten helppo tuo ensimmäinen muutos lopulta olikaan, aloin havaita itsessäni ja ympäristössäni sellaisia epäkohtia ja ihmisiä, jotka saivat minut voimaan henkisesti huonosti, olemaan liian itsekriittinen, tuomitseva ja saamaton. Syyttelemään muita asioista, joita en näennäisesti voinut muka muuttaa. Sitten kun tajusin, että kyse ei ole itse asiassa olekaan muista ihmisistä tai ympäröivästä tilanteesta ylipäätään, vaan minusta itsestäni ja omista reaktioistani niihin, aloin tietoisesti karsimaan näitä negatiivisuuden lähteitä elämästäni. Yksi kerrallaan. Etsien jotain muuta. Jotain uutta ja inspiroivaa, jotain positiivista. Jotain josta ammentaa voimaa ja kauneutta.

Tietämättä tarkkaan mihin asti kaikki johtaisi.

Monta askelta ja askelmaa, yksi kerrallaan, keräten rohkeutta siihen viimeiseen hyppyyn. Oppien luottamaan omiin siipiin ja valintoihini, omiin arvoihini ja siihen, millainen ihminen tiesin sisimmässäni olevani. Luottaen siihen, että unelma kantaa. 

Ja se viimeinen askel on nyt otettu, se jonka pelkäsin kaatavan sekä blogini että koko elämäni... Avioero. 

Vaikka se teki (ja tekee edelleen) kipeää, ja opettelemme nyt koko porukka uutta elämää ja elämäntilannetta, niin tiedän jo nyt tämän olleen oikea ratkaisu. Ex-miestäni arvostan ja kunnioitan edelleen lasteni isänä, mutta perheenä jotain puuttui. Itsekästä tai ei, mutta sanon sen nyt tässä ääneen: se jokin joka puuttui olin minä itse. Minun iloni ja onnellisuuteni. Minä minuna itsenäni, sellaisena ihmisenä joksi olin kasvanut. Olin perheessämme enää jotain sellaista mitä minun oletettiin ja odotettiin olevan, en sitä mitä sisimmässäni olin. 

Aika pelottava havainto. Sellainen joka repii aika lailla sielua, itsetunnosta ja elämänilosta puhumattakaan.

Mitä siis nyt? Oma pieni asunto lähellä lapsia, opiskellen ammattiin jota tiedän jo nyt rakastavani ja arvostavani. Tai no, itse asiassa kahteenkin ammattiin, jos ja kun näyttää siltä, että myös unelmani joogaopettajan työstä kantaa. Suuri kiitos niille kahdelle ihmiselle, jotka rohkaisivat minua lähtemään näihin molempiin suuntiin, itse asiassa kannustaen lähes samoilla sanoilla - "olisit hyvä siinä". Toivottavasti olen luottamuksenne arvoinen <3

Pienin askelin ja nöyränä eteenpäin. Sitä miten tämän blogin tarina jatkuu, en osaa vielä sanoa, siksi kysynkin teiltä: vieläkö TE jaksatte olla mukanani tällä elämänmittaisella matkalla?

Niskalenkki sohvaperunasta!

Viimeinkin ensimmäiset pari kuukautta koulusta on takana ja asiakastyö alkaa... Sen myötä alkaa toivottavasti löytymään aikaa myös kuntoilulle, joka on jäänyt opiskelun (tentti per viikko), työn, perheen jne. jalkoihin. Kiitos siis hiihtolomaviikon, sain taas koneen käyntiin ja nyt olisikin taas intoa liikkumiseen - enemmän kuin mitä on aikaa käytettävissä!

Tässä vähän viikon saldoa ja muutama fiilistelykuva. Näillä lähdetään liikkeelle:
- Murtsikkaa 25 km, aina yhtä kivaa!
- Laskettelua 3 päivää, sekä suksilla että laudalla (!!). Eturistisiteen katkeamisen mukanaan tuomat pelot on nyt viralllisesti historiaa!
- Mäenlaskua liukurilla rajattomasti - hapottaa hyvinkin tehokkaasti niin vatsalihakset kuin reidetkin kun tarpoo mäkeä ylös muksujen perässä :) ...

 

Ai niin ja tosiaan viikon bonustehtävä meinasi unohtua... Ehdin piipahtamaan seinällekin taas pitkästä aikaa!! Siitä ja sen hapokkuudesta ei sitten sen enempää, projekti "Kadota muutama kilo kesään mennessä" alkoi JUST NYT!

Matkalla

Pitkä aika on taas vierähtänyt edellisestä postauksesta, ja nyt voin ihan rehellisesti sanoa ettei vaan ole ollut aikaa. Taitaa itse asiassa olla ensimmäinen viikonloppu vuodenvaihteen jälkeen, kun olen OIKEASTI ehtinyt istua alas ja hengähtää hetken. En itse asiassa taida olla täällä kertonut mitä elämääni nykyisin kuuluu? Aloitetaanpa siis siitä.

Syy miksi irtisanouduin yliopistolta ja jätin väitöskirjan kesken oli siis hyppy tuntemattomaan. Syy hyppyyn löytyy itse asiassa Lahdesta, ja tarkemmin Lahden Hierojakoulusta, jonne minut hyväksyttiin opiskelemaan kuluvaksi vuodeksi. Valitsin opiskelumuodoksi päiväryhmän eli käytännössä edessä oli paluu koulun penkille ihan aikuisten oikeasti. Ja itse asiassa jo parin viikon jälkeen olin täysin varma, että valintani oli oikea, sillä ryhmähenki porukassa on aivan uskomaton, opiskelukaverit yhtä motivoituneita aiheen opiskeluun kuin mitä itsekin ja opettajat huippuja (paitsi opettajina myös ihmisinä)!! Ja vaikka opiskelu on ollut rankkaa - luita, lihaksia, latinaa, anatomiaa, käytäntöä ja myös kokeita (joka viikko, toisesta opiskeluviikosta alkaen...) - niin se palkitsee yllättävillä tavoilla (siitä lisää sitten joskus). Lisäksi kun miettii tähän mennessä opitun asian määrää niin tuntuu aivan käsittämättömältä, että koulua on ollut vasta vajaa pari kuukautta!

Vaikka matka on vasta alussa ja varmasti tulee vuoden aikana hetkiä, jolloin varmasti mietin tekemäni ratkaisun järkevyyttä, niin tiedän jo nyt, että tämä oli varmasti elämäni paras päätös. Ja se joka kuvittelee, että sen tekeminen oli helppo, niin voin kertoa: itse päätöksen tekeminen oli se kaikkein vaikein osuus. Kaikki muu tuntuu tulevan nyt kuin itsestään!! Ja muista suunnitelmistani ne, joita en tämän päätöksen vuoksi juuri nyt pysty toteuttamaan, odottavat kyllä - ne tulevat sitten kun niiden aika on. 

#DecemberExercise

Nyt kun työkiireet on jääneet taakse ja on koko kuukausi aikaa _ihan_vain_minulle_ (okei, no vähän lapsillekin) niin otin taas itseäni niskasta kiinni ja haastoin itseni - ideana oli liikkua joka päivä vähintään 30 minuuttia. Ei paha? Ei pitäisikään olla. Siksi päädyin haastamaan mukaan myös kavereita, eli haasteeni löytyy Instasta hashtagin #DecemberExercise alta, sekä blogin FB-sivuilta. Kaikki nyt sitten vaan mukaan, vielä ehtii!

Terhi muuten kirjoitti haasteeni inspiroimana omaan blogiinsa erittäin hyvän tekstin, siksi päädyn pitämään omani lyhyenä. Käykää tutustumassa!! Ohessa kuvia omiin alkukuun luukkuihini, ja tosiaan Instasta löytyy lisää (muidenkin kuvia):

Ps. Ja koska on tosiaan joulukuu, niin reipas siivouspäivä (jonka jokainen todennäköisesti tulee tekemään) katsotaan suoritukseksi. Eikä kävelyäkään väheksytä, pääasia että ei lösähdä työpäivän päätteeksi sohvannurkkaan ja löllötä siinä loppuiltaa!

Friday the 13th

Pahaenteinen otsikko?

Kaikkea muuta, itse asiassa. Mutta aloitetaan alusta. 

Eli jo pidemmän aikaa olen tuntenut, että kaiken jo tapahtuneen päälle jotain isoa on VIELÄKIN tulossa. Kokonaisuudessaan viimeinen puolitoista vuotta on ollut sellaista kasvun ja muutoksen aikaa, että toivoin sen kaiken olevan jo takana. Ensimmäiset muutokset johtivat seuraavaan ja siitä seuraavaan, eikä vauhti tuntunut lainkaan hidastuvan. En mene nyt kaikkiin yksityiskohtiin, mutta aika pimeässä paikassa tuli vierailtua kerran jos toisenkin. Eijeijei, en siis tarkoita mitään pahemmanlaatuista masennusta tms, mutta sanotaanko näin, että jouduin käymään itsestäni läpi asioita, joita en oikeastaan tiennyt olevan olemassakaan. Pikkuhiljaa, ajan myötä, opin näkemään valonpilkahduksia ja ymmärsin, että se mitä seuraavaksi on tapahduttava, on oleva aikamoinen hyppy kuilun reunalta tuntemattomaan. Ilman siipiä.

Ja nyt. Monien pienten toivonkipinöiden ja isojenkin pettymysten jälkeen uskonloikkani suunta selvisi - kuin vahingossa. Sellaisesta suunnasta, jota joskus olin puolileikilläni pohtinut, mutta josta vaihdoin muutaman leikillisen ajatuksen Annin (ihana, rakas ystäväni, kiitos taas kerran <3 ) kanssa. Pari päivää tuon jälkeen, maanantaina ruokatunnilla, kirjoitin pari ratkaisevaa sanaa tietokoneelle. Naps naps, kliks. Ei tästä kuitenkaan mitään tule. 

Tuli siitä. Isosti. Sain soiton vielä samana iltana, jotta tulepas käymään täällä. No toki! Parille ystävälle oli tästä tietty pakko kertoa, vaikka en uskaltanut enää edes toivoa - onneksi nämä ihanat ystäväni jaksoivat, ja saivat valettua minuun uskoa, että tämä on SE JUTTU. 

Torstai-ilta. Lapset hoidosta kotiin ja nokka kohti tuntematonta... Isommin kuin uskottekaan. 

Ja sitten se perjantai, 13. päivä. Aivan. Varmaan jo arvaattekin. Ilmoitin esimiehelleni irtisanoutuvani työstäni. Minä, joka en yleensä jätä mitään kesken. 

Nyt sen teen, koska minulla on unelma. Joka on käymässä toteen.

Taisin - aivan vahingossa - löytää siipeni <3 .

Once in a lifetime

"Hieman" erilainen postaus luvassa tällä kertaa... Niin moni pyysi kertomaan tästä kokemuksesta enemmänkin, että teen sen nyt näin blogin kautta enkä vain Facebookissa. Tässä se siis tulee, päivän aiheena

KANTASOLULUOVUTUS

Liityin siis kantasolurekisteriin pitkällisen jahkaamisen jälkeen tänä keväänä. Itse asiassa muistelin muutama päivä sitten ihan ensimmäistä kertaa, kun liittyminen oli mielessäni - 20 vuotta sitten. Silloin puhuin asiasta äitini kanssa, ja hän sai minut puhuttua unohtamaan koko jutun sanomalla, että "se sattuu" ja "ne käyttää neuloja". Eihän sitä yksi neula/veri/kipukammoinen teini muuta suostuttelua tarvinut... No, tiedä sitten miksi juuri tänä keväänä asia palasi mieleen, mutta päädyin tilaamaan SPRn sivuilta liittymispaketin, joka sekin notkui pöydänkulmalla odottamassa palautusta luvattoman kauan. Yksi hämärä aamu sen sitten täytin asianmukaisesti (silloin vielä sylkinäyte, nykyään näyte otetaan posken sisäpinnalta pumpulipuikolla) ja pistin postiin. Enkä todellakaan odottanut sen kummempaa vastausta sieltä.

Kunnes eräänä kesäkuun päivänä postiluukusta kolahti kirje.

Kutsu verikokeeseen. Tällä kertaa neulakammo ei käynyt mielessänikään, vaan tutustuin huolellisesti kirjeen sisältöön ja soitin rekisterin puhelinnumeroon heti seuraavana päivänä. Puhelun aikana tehtiin kysely, jossa kartoitettiin hieman terveyttäni ja taustojani. Sitten sovittiin aika ja paikka verikokeeseen parin viikon päähän. Ohjeistus oli, että jos todetaan sopivaksi niin tulee soitto, muutoin tulee kirje. Aikajana kuukaudesta neljään. Asia pihvi.

Verikokeessa ei sitten sen kummempia tapahtunut, 6 putkea verta otettiin ja alettiin odottelemaan tuloksia. Ja tulihan niitä. Muistan seisoskelleeni elokuun puolivälin tienoilla töissä omassa toimistossa juttelemassa huonekaverin kanssa, kun tuntemattomasta numerosta soitettiin. Vastasin, ja kun kuulin mistä soitto tulee, aloin vaistomaisesti etsiä tuolia takapuoleni alle... Eli minut oli todettu testatuista sopivimmaksi luovuttajaksi (lukumäärää en tiedä montako testattiin, onko sillä loppupeleissä edes merkitystä - ei kai). Ja nyt sitten tiedusteltiin, vieläkö olen halukas jatkamaan. No, eikös tässä sitä varten siihen koko rekisteriin liitytty...? Eli vastaus oli kyllä. Siitä alkoikin sitten hommat edetä nopealla aikataululla. Ensin luvassa täydellinen terveystarkastus Meilahdessa riippumattoman lääkärin (joka siis valvoi minun etujani, ei luovutuksen saajan) toimesta. Sinne syyskuun alkupuolella. 

Etsiskelin tässä kohtaa netistä paljon tietoa tulevasta, ja löysinkin yhden hienon blogikirjoituksen kantasolujen luovutuksesta verenkierrosta. Koska luuytimen luovutuksesta en löytänyt oikein mitään selvällä suomen kielellä, niin päätin dokumentoida tämän toisen vaihtoehdon omalta osaltani - tiesin nimittäin heti alusta alkaen, että omalla kohdallani kyseeseen tulisi vain tämä jälkimmäinen vaihtoehto. 

Tässä kohtaa tunnustan pelänneeni hieman, sillä kaikki se, mistä äitini oli minulle aiemmin puhunut, oli käymässä toteen... Hetkeäkään en kuitenkaan suostunut epäröimään, sillä tässä viimeisen vuoden aikana olen jo oppinut edelläolevan kuvan mukaisesti kävelemään suoraan pelkojani kohti. Jos niitä aina vain pakenee, ei koskaan ole tarpeeksi rohkea kokemaan sitä mikä niiden takaa paljastuu. Peloista vapautuu vain kohtaamalla ne...

Siispä. Meilahteen tarkastukseen. 21 putkea verta, EKG, keuhkokuva ja lääkärin haastattelu ja tarkastus. Kaikki ok. Luovutuspäiväkin oli lyöty jo lukkoon, eli jos verikokeissa ei olisi mitään niin syyskuun lopussa olisi h-hetki. Tunnustan jännittäneeni verikokeiden tuloksia hieman, mutta kun nekin tulivat puhtaina takaisin - se oli aika mieletön hetki. Tajuta, että on oikeasti menossa antamaan itsestään osan, jotta joku toinen saisi jatkoaikaa elämälle. 

Lapsille kertominen olikin sitten vähän haastavampaa. Hetken aikaa he olivat huolissaan siitä, sattuisiko minuun, ja rehellinen kun halusin olla, niin kerroin totuuden. Sattuu varmaan vähän, mutta että se menee kyllä ohi. Ja mikä ihaninta, he ymmärsivät (kun sopivasti asian selitti) miksi tähän koko juttuun olin lähdössä mukaan. Laura tiivisti koko asian hienosti yhteen lauseeseen:"että hän voi sitten jatkossakin halata ja rakastaa muita". Minun viisas pieni lapseni <3 juuri näin...

Viimeinkin - itse luovutus. Suuntasin Meilahteen kello kymmeneksi aamulla, luovutusta edeltävänä päivänä. Osastolle saavuttuani ensimmäisenä verikokeet, ja sitten odottelua. Olisin saanut liikkua sairaalan alueella vapaasti, mutta totesin, että minulla on tarpeeksi tekemistä mukana viihtyäkseni ihan vaan siellä omassa huoneessani:

Lisäksi kun sai riittävästi ruokaa ja oli hetken juttuseuraakin, niin mikäs siinä oli ollessa ja odotellessa. Yksi hämmentävä hetki tuli tosin koettua, kun sain nimitunnisteet käteen... Hetken aikaa mietin jo, että mitä mulle ei nyt kerrota, kun sain täsmälleen saman tägin molempiin käsiin - meinaako ne hävittää puolet musta matkan varrella?!

No, ei kuitenkaan. Kyse oli onneksi vain siitä, että joskus leikkurissa joutuvat leikkaamaan tuon tägin kokonaan irti tippaa laittaessaan. Hyvät naurut tosin sain sillä kun koitin pohtia syytä tähän tuplaan!

Eli kaikki valmista seuraavaan aamuun. Illalla viimeisenä vielä sain ohjeen käydä pesulla päästä varpaisiin, ja aamulla sitten hiuksia lukuunottamatta sama. Aamusella hoitaja ajeli myös lantiosta ja alaselästä mahdolliset haituvat pois, niin etteivät sitten haittaa operaatiota. Siinä vaiheessa sujahdin tällaiseen ihanaan sairaalapaitaan, joka (ilman housuja) ei jättäisi paljon arvailujen varaan...

Aamukin on hyvä aloittaa rauhoittavilla, kun olin jo yöllä neljältä herännyt ihan jäätävään nälkään... 

Turha jännitys pois - todellakin! Seuraavana olikin sitten suunta leikkuriin, ja siellä aika pikaiseen unten maille. Onneksi olin polvileikkauksen jäljiltä tietoinen siitä, että nukutus saa minut voimaan pahoin, eli osasin sen kertoa anestesialääkärille, joka lupasi hoitaa asian. No mitä sitten? Seuraava muistikuva on heräämöstä. Ei mainittavia kipuja (!!!), lievää kuvotusta havaittavissa. Molempiin sain samantien lääkitystä, ja olin taas suht ok kaikki yksityiskohdat huomioiden. Aikaa en osaa sanoa kauanko heräämössä olin, mutta jos näin äkkiseltään laskee, niin kahdeksalta vietiin leikkuriin, siellä kuuleman mukaan meni parisen tuntia, ja kahdelta olin taas huoneessa. Olisiko 4h, joista pari unten mailla? 

Ja tosiaan, siinä vaiheessa kun pääsin takaisin huoneeseen olin ollut yli 16h ilman ruokaa, ja ne jotka minut tuntee, tietää että syön suht säännöllisesti ja "riittävästi" - eli olisin voinut syödä siinä vaiheessa hevosen!! Jouduin tosin aluksi tyytymään mehukeittoon ja jogurttiin, joiden jälkeen vedin vielä parin tunnin unet ja heräsin sopivasti päivälliselle. 

Kivut? Yhä edelleenkin ihan siedettäviä, vaikka edellisestä lääkeannoksesta oli kulunut sen verran aikaa, että suurin vaikutus oli jo kadonnut. Jos johonkin pitäisi verrata, niin olo oli kuin olisi käynyt salilla vetämässä pykälää tiukemman pepputreenin tai joogaamassa viikonloppukurssilla tehden paljon vahvoja taaksetaivutuksia. Eli aivan turhaan olin stressannut mahdollisista kivuista - ei niitä juurikaan ollut tai ole tullutkaan. Ja se mitä on tullut, talttuu helposti perus-Buranalla. 

Siinäpä se oikeastaan oli. Koska lähes koko elämänsä ajan kivusta ja veren näkemisestä samantien tipahtanut nainen pystyy tällaisen kokemuksen käymään läpi, niin siihen pystyy ihan jokainen jos vaan päättäväisyyttä riittää. Kipin kapin siis ne, jotka voivat liittyä, mukaan rekisteriin!! Etenkin miehet *krhm krhm*, teitä tarvitaan... Itse ainakin olen valmis käymään kaiken uudestaankin läpi, jos joku minua vielä tarvitsee <3 .

Mitä tästä kaikesta itselleni jää muistoksi? Ensinnäkin sain hienon opetuksen siitä, että riippumatta siitä miten huonosti asiat näyttäisi olevan, oma asenne ratkaisee aivan uskomattoman paljon. Tästä oivalluksesta kiitos sille potilaalle, jonka kanssa jaoin huoneen ensimmäisenä päivänä ja jonka kanssa sain jutella sen hetken. Minun matkani jatkuu tämän oivalluksen kanssa. Lisäbonuksena sain ehkä pari pientä arpea takapuolen päälle (kun niitä suht helposti meikäläiselle jää, pienistäkin haavoista) - niitä kannan ilolla ja ylpeydellä lopun ikääni:

Ja hyvä mieli, tietenkin. Toivon todellakin, että siirre tehoaa vastaanottajalla, ja että hän saa jatkoaikaa elämälleen. Rakkaudella ja avoimin sydämin sen hänelle luovutin, ja uskon, että hän on sen vastaanottanut aivan yhtä suurella rakkaudella. 

It's alive!!

Kesä tuli, kesä meni. Mitä tuli tehtyä...?

Boulderointia Grazissa, Itävallassa

Liikunta pitää terveenä?

Lisää voimaa coreen!

Paluu joogamatolle

Kehonpainoharjoittelun alkeet

Boulderointia ihan vaan tylsästi Kouvolassa

Olkapäätreenit, ensimmäiset reiluun puoleen vuoteen

Punttisali. Kuuluu asiaan

Voikkarenkaat - uusi intohimon kohde!

Sisäseinä - sitä luvassa taas koko talveksi, isolla kauhalla annosteltuna!

Siinä parhaita paloja. Toki sitä tuli paljon muutakin nähtyä ja kokeiltua, mutta josko sitä tyytyisi laskeutumaan blogin pariin tälleen kevyesti kuvakollaasilla. Ensi viikolla sitten taas lisää - ja se on lupaus!

Tuhkasta nousee uusi minä

Blogissani on taas viime aikoina ollut hiljaista, ja siihen on ollut syynsä. Nyt on ehkä aika jo avata hiljaisuuden verhoa ja todeta, että juuri tänään sen nimi on enemmän kuin osuva... Feenikslinnun on aika syntyä uudelleen.

Olen jo pitkään muokannut elämääni suuntaan, jossa pääsen olemaan enemmän minä. Aloitin tieni fyysisestä muutoksesta, ja polku on vienyt koko ajan enemmän kohti itseäni, sitä joka olen kaiken sisäpuolella. Vaikka en sitä alkuun sellaiseksi lainkaan suunnitellut, ajattelin vain ottavani viimeinkin itseäni niskasta kiinni ja tekeväni jotain sellaista, mihin minulla on oikeus.

Matkan varrella olen hikoillut hullun lailla, manannut sitä miten vaikeaa ihmisen voi olla tehdä niin yksinkertaista asiaa kuin syödä hyvin, haastanut jatkuvasti itseäni kurkottamaan pidemmälle ja päästämään irti. Samalla olen alkanut pikkuhiljaa karsimaan ympärilläni vellonutta negatiivista energiaa, luopunut sekä tahattomasti että tarkoituksella sellaisista ihmisistä ja asioista, joiden en enää ole kokenut vievän minua eteenpäin. Olen etsinyt ja odottanut jotain uutta, joka ohjaisi minua kohti seuraavaa askelta. Niin fyysisesti kuin henkiselläkin tasolla. Tämä kaikki on vienyt minulta pois paitsi paljon huonoja asioita, myös jotain sellaista jota oikeasti rakastin ja vieläpä täydestä sydämestäni.

Muutos on ollut helpottavaa. Ja samalla se on tehnyt - ja tekee - ihan helvetin kipeää. Tähän päästäkseni minun on pitänyt tunnustaa itselleni etten tiedä itsestäni juuri mitään, että pelkään asioita joita en edes tajunnut pelkääväni, ja että sen pelon takia olen jumittunut siihen missä olen nyt... Olen tieten tahtoen, peloistani piittaamatta, purkanut kaikki suojamuurit sisältäni, ja samalla koko ajan pelännyt itseni puolesta. Kaivanut vanhoja aukiolevia haavoja esiin, jotta ne voisivat alkaa parantua ja jotta minusta tulisi jälleen kokonainen.

Se mitä olen oppinut on, että aika ei suinkaan paranna haavoja. Ne voi parantaa vain antamalla kaiken sen tuskan ja pahan olon tulla ja kulua loppuun, kunnes jäljellä on enää vain tyhjää. Ne pitää polttaa umpeen, antaa kivun tulen viedä ne mennessään. Ja kun tuli on palanut loppuun, jää tuhkaa. Siitä on hyvä alkaa rakentamaan itseään uudestaan, pala palalta, piilottamatta enää mitään itsestään. Syntyä uudelleen kuin feenikslintu, todellisena itsenään.

Ja tiedättekö? On uskomattoman helpottavaa huomata, miten nopeasti kaikki alkaa parantua - suurin haaste koko prosessissa on ollut antaa kaiken tapahtua. Päästää se sisään ja nähdä, miten pienestä kytevästä liekistä kasvaa suunnaton roihu, joka tuntuu polttavan hetkessä koko minuuden poroksi. Ja miten poskille hiljaa vierivät kyyneleet sammuttavat viimeisetkin liekit jättäen jälkeensä hetkeksi pelkän pimeyden. Sitten, aivan kuin salaa, jossain olkasi takana pilkahtaa pieni valonsäde, se, jonka olemassaoloa et todennäköisesti olisi huomannut ellet olisi antanut kaiken tapahtua.

Sinne minä nyt suuntaan, yhden pienen yksinäisen tähden perään. Ehkä sen läheltä löytyy joskus toinenkin, ja kolmas - kokonainen uusi universumi, sellainen, jossa minä saan olla todellinen itseni.