Kiirettä on pitänyt, työrintamalla ja perheen parissa. Työkiireiden ydin on ollut viimeiset pari viikkoa väitöskirjaprosessin realisoitumisessa, kun ollaan viimeistelty ensimmäistä artikkelia julkaisukuntoon hiki hatussa. Muualla sitä hikeä ei sitten kauheasti ole näkynytkään, ellei joogasalia lasketa mukaan... Palataan siihen tosin vasta kohta!! Perheen parissa - no, sairastelua, mitäpä muutakaan. Toivotaan että suunta olisi jo parempaan, että saataisiin hetki hengähtää ennen seuraavaa tautikierrosta. Huokaus.
Hengittämisestä puheen ollen, sitä tuli tehtyä taas oikein toden teolla viikonlopun joogakurssilla. Huolimatta kukonlaulun aikaan kilisevästä herätyskellosta ja saaneen tuntuisesta kropasta, ei voi muuta sanoa kuin että on nuo kurssit aina vaan ni-in mahtavia!!
Lihakset ja kroppa pysyy kunnossa, selkä ei kiukuttele vaikka istuisi tietokoneen ääressä päivätolkulla, pää ei räjähdä siellä pyörivien ajatusten voimasta... Oikeasti en tiedä miten sitä pärjäisi (tai oikeammin pärjäsi) ilman rutiininomaista joogaa! Ne jotka joogaa itse, tietää mistä puhun, ja ne jotka ei - no, ette tiedä mitä menetätte...
Ja mistäpä sitä muualtakaan saa sitä perspektiiviä, kun katsoo maailmaa ylösalaisin! Ei vaan, tuo kuva oli niin hillittömän hyvä että oli pakko se pistää tähän yhteyteen... Perspektiiviäkin tuli kyllä roppakaupalla, kun kurssilla opettajana vieraillut Frank teki taikojaan taaksetaivutuksissa: ensimmäistä kertaa pääkopassani on ajatus siitä, miten tuon voisi IKINÄ tehdä yksin. Ja se on aivan mieletön saavutus meikäläiselle, joka kyllä lapsena roikkui pää alaspäin ties missä puunoksalla kuin pieni paviaani konsanaan, mutta joka nykyisin tuntuu voivan pahoin jo Tykkimäen maailmanpyörässä. Ja siellä ollaan sentään ihan nuppi taivasta kohti...
Hiljaa hyvä tulee, kun osaa pitää asiat perspektiivissä - kuten tämä oheinen Laura Sykoran Vrschikasana (skorpioni) -jatkumo osoittaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti